Leivo köyhä pullaa!
Niin leivonkin, mutta pari sanaa aion sanoa köyhyydestä, työttömyydestä, tekemisen puutteesta ja siitä että kaikki maksaa.
(Pieni silmänisku muuten parin vuoden takaisen Ihan tavallisia asioita –sivuston ja siitä heränneen keskustelun suuntaan.)
Väitän, että jokainen aikuinen tarvitsee jotakin mielekästä, järkevää ja jollakin tavalla tavoitteellista tekemistä elämäänsä. Loma on lomaa, mutta entäs jos elämä onkin hamaan tulevaisuuteen jatkuvaa ”lomailua”, jossa on kitkuteltava päivästä toiseen pienillä rahamurusilla. Joka päivä, vailla toiveita tai odotuksia ja ennen kaikkea varmuutta elämän muuttumisesta jossakin vaiheessa.
Köyhyys ja köyhänä eläminen ei enää ole samanlaista kuin isovanhempien tai isoisovanhempien aikana. Minun isoisäni lähti 1930-luvun alussa 13-vuotiaana töihin tukkimetsälle tienaamaan rahaa ja molemmat isoäidit laitettiin pikkupiioiksi sukulaisten taloon, jotta kotoa saataisiin pois yksi ruokittava suu. Isoisän perhe joutui pahimpina aikoina lähtemään kerjuulle. Nykyisin tuskin kukaan alaikäinen lähtee töihin siksi, että on pakko osallistua perheen elannon hankkimiseen. Nyky-Suomessa tuskin kukaan myöskään kuolee nälkään rahan ja sitä kautta ruuan puutteen vuoksi, mutta leipäjonot ja kaurapuuroviikot kertovat sellaisesta pihistämisestä ja puutteesta, jonka soisi poistuvan.
Köyhyys on sitä, ettei ole samanlaisia mahdollisuuksia ja tasavertaisuutta muiden kanssa. Köyhän lapset eivät harrasta ja jos harrastavat, vanhemmat jättävät uudet silmälasit ostamatta liian vanhojen tilalle ja lykkäävät muutkin hankinnat hamaan tulevaisuuteen. Vanhojen koulukavereiden kanssa ei lähdetä syömään ja päivittämään kuulumisia, koska neljällä-viidellä kympillä perhe syö helposti viikon. Työssäkäyvät koulukaverit tuskin haluavat lähteä muutaman euron lounaalle läheiseen ammattikorkeakouluun tai yliopistolle, vaan haluavat illalla syömään vähän parempaan paikkaan. Kaikki täytyy miettiä, priorisoida ja lykätä. Jos ostan tämän nyt, mistä voin säästää, minkä voin lykätä ja mitä perhe ehdottomasti tarvitsee. Ensi kuussa täytyy maksaa vakuutukset, nyt täytyy yrittää pihistää, ensi kuukausi on tiukkaakin tiukempi, mutta sitten voi vähän höllätä. Vähän tarkoittaa hyvin vähän. Vähän tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kolmihenkinen perhe voi käydä kerran kuukaudessa kahvilassa. Tai äiti voi ostaa uuden ripsivärin, kun vanha on taidettu avata kaksi vuotta sitten ja alkaa olla hieman paakkuinen. Isä voi ostaa uuden hilavitkuttimen pyörään, mutta vain jos lupaa vähentää juustonsyömistä.
Vertaistukea löytyy kolmi-nelikymppisistä hyvin vähän. Suurin osa on töissä tai vanhempainvapaalla töistä, asuu omistusasunnossa tai mukavasti vuokralla, palkka juoksee ja elämiseen riittää rahaa mukavasti. Vanhempainvapaalla täytyy nipistää, jotta saa asuntolainat ja auton kulut maksettua, mutta se on väliaikaista. Lapset kasvavat ja vakityö odottaa. Köyhästä vuokralaisesta tuttujen ja puolituttujen keittiöremontit vaikuttavat jonkinlaisilta utopioilta. Siis minunikäiseni miettivät keittiönkaappeja ja sitä otetaanko nyt se kivitaso, josta ollaan aina haaveiltu vaikka se maksaakin? Kyselevät toisiltaan, muistaako kukaan onko se yksi kivannäköinen laminaatti K-raudasta vai Biltemasta. Se tuntuu niin kaukaiselta, niin omaan maailmaan kuulumattomalta.
Joskus köyhyys on oma valinta. Esimerkiksi alan valinta, elämän hiljentäminen, työajan lyhentäminen, opintovapaat, alan vaihtaminen, vapaaehtoinen työttömyys ja oman elämän puntarointi tai opintotukikuukausien loppuminen voivat kutistaa tulot pieniksi. Opiskelun ja itsensä kehittämisen sanotaan olevan satsaus itseensä ja uraansa, mutta opiskelija eikuitenkaan tiedä, saako työtä ja jos saa, vastaako se koulutusta, millaisella etäisyydellä se on kotoa, kuinka suuri palkka on, minkä pituisesta työsuhteesta on kyse. Mutta useimmiten työttömyyden ja työllisyyden välillä ei voi valita. Jos töitä ei ole eikä niitä harvoja paikkoja saa kymmenien tai satojen hakijoiden takia, ei vika ole työttömässä, vaan järjestelmässä. Se kertoo työpaikkojen puutteesta, ei huonoista työnhakutaidoista. Jos on koneistajan ammattitaito, ei voi hakea lähihoitajan paikkaa. Jos on lukenut itsensä kirjallisuustieteissä filosofian maisteriksi, ei kannata unelmoida diplomi-insinöörin hyväpalkkaisesta työstä. Vaikka hakisikin oman alansa ja pätevyyttään vastaavia töitä, usein on muita, jotka ovat itseä pätevämpiä, kokeneempia tai muuten vain sopivampia.
Köyhän ja työttömän päivissä päänvaivaa aiheuttaa myös tekemisen puute. Lähes kaikki maksaa. Lenkillä voi käydä (okei, juoksukengät eivät ole ilmaisia eikä jalkojaan kannata pilata yleensä halvoilla ja huonoilla). Kahvilla voi käydä tai vaikka taidenäyttelyissä (muutaman euron pääsymaksuista ja kahvitteluista kasvaa aikamoinen lovi kukkaroon vaikka ostaisi pelkän kahvin ja pääsisi jonain alennusryhmäläisenä museoon). Kirjastossa voi käydä lukemassa lehdet (siihen menee ehkä tunti päivässä). Kaupungilla voi käveleskellä (sitäkin joka päivä, näyteikkunoita katsellen?). Kavereita olisi kyllä aikaa nähdä, mutta kaverit ovat töissä tai sitten ne ovat vauvakerhossa, muskarissa, nukuttamassa vauvaa tai kahvittelemassa muiden äitien kanssa. Kavereiden kanssa ei enää aikuisena vietetä monta tuntia joka päivä eivätkä satunnaiset kaverikohtaamiset korvaa työyhteisöä.
Sitä paitsi epämääräinen haahuileminen on ajan kuluttamista. Se on kivaa viikon, kaksi, mutta sitten mieli haluaa jo jotain muuta. Jotain järkevää, jotain tavoitteellista, jotain jolla on merkitystä. Jotain josta saa rahaa. Jotain sellaista, joka saa elämän tuntumaan elämisen arvoiselta, joka saa arvostamaan itseään, joka lisää itsensä kunnioittamista, joka saa tuntemaan itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi osaksi yhteiskuntaa. Ajan kuluttaminen on taas sitä, että odottaa jotain, joka tapahtuu tulevaisuudessa ja jonka edeltä aika täytyy saada kulumaan. Niin kuin odottaisi jouluaattona joulupukkia, joka tulee vasta illalla kaikkien saunomisten, syömisten ja muiden jouluun kuuluvien velvollisuuksien jälkeen. Aikaa ei käytä välttämättä mihinkään järkevään, vaan sellaiseen, että on jotain puuhasteltavaa että aika kuluisi. Työttömän ja toimettoman aika on jotain, joka kuluu. Se ei ole tuottavaa tai merkityksellistä. Aika ei ole enää arvokasta, koska sitä on niin paljon.
Köyhyys on nyky-Suomessa noloa. Ihan suoraan sanottuna. Joka paikassa mainostetaan uusia tuotteita, harrastuksia ja elämäntyylejä ja pienillä lapsillakin on älypuhelimet leluinaan. Köyhyys ei saa sympatiaa, koska se on jotenkin muuttunut köyhän omaksi syyksi ja siten omaksi häpeäksi. Köyhyyttä ei mielletä järjestelmästä tai olosuhteiden muutoksista johtuvaksi tilapäiseksi elämäntilanteeksi, vaan sen ajatellaan olevan jopa ihmisen oma valinta. Olisi pitänyt valita muu ala, olisi pitänyt istua koulunpenkillä, olisi pitänyt muuttaa töiden perässä, olisi pitänyt. Köyhiä kohtaan ei tunneta empatiaa, vaan heidät halutaan pitää käsivarren mitan päässä. Ennen muinoin vähävaraisille ja puutteessa eläville annettiin ruokaa ja apua, nyt pää käännetään pois ja kuvainnollisesti suljetaan silmät, näyteikkunassa taisi olla muuten just se laukku, jonka haluan.
Mutta loppukevennykseksi: pullan leipominen on kivaa. Siinä on vain se ongelma, ettei sitä kannata harrastaa liian usein. Pullan syöminen on nimittäin vielä kivempaa kuin sen leipominen eikä minulla ole ainakaan tapana säästellä voissa ja sokerissa. Vaarana on muuttua köyhästä lihavaksi köyhäksi – ja siinäpä on nyky-yhteiskunnassa tuplasti häpeää.