Lumikki-trilogia

Luin vilauksessa Salla Simukan Punainen kuin veri -kirjan, tutustuin Lumikki Anderssoniin ja olin aivan innoissani. Että nuorille kirjoitetaan nykyisin näin! Tampere (jota edelleen niin kovasti kaipaan) tuli mieleen elävänä ja todellisena ympäristönä, Lumikki oli erilainen ja kiehtova hahmo, juoni lensi eteenpäin ja tarina oli uskottava ja mukaansatempaava.

Aloitin toista yhtä innostuneena, ajattelin että Lumikin hahmo syvenee ja sama tempo ja vetävyys säilyvät myös Valkoinen kuin veri -kirjassa, mutta jotenkin se oli minulle pieni pettymys. Ärsytti. Tarina tuntui kliseiseltä, jopa osin epäuskottavalta, ja vaikka Lumikin menneisyyteen avautuikin uusi ikkuna, se ei tehnyt hahmosta yhtään läheisempää. Lumikki etääntyi hahmona erilaisesta lukiolaistytöstä ja alkoi muistuttaa jonkinlaista dekkarisankaria, jolloin osa hänen viehätystään ainakin minusta katosi.

Kolmannelta odotin, en ihan niin paljon kuin toiselta, mutta paljon kuitenkin. Musta kuin eebenpuu -kirjan alussa paljastui että Lumikilla oli vainooja, varjo, joka tuntui tietävän hänestä sellaisia asioita, joita hän ei ollut paljastanut kenellekään. Liskäsi menneisyydestä palasi ihminen, jota Lumikki oli rakastanut ja jonka takia hänen sydämensä oli särkynyt. Ennen kaikkea Lumikin menneisyydestä paljastui jotain, jota kukaan ei ollut kertonut hänelle, mutta joka edelleen eli hänen sisällään ja muistoissaan, mutta jota hän ei pystynyt paikallistamaan.

Ehkä luin Simukan trilogian liiaksi aikuisen silmin. Ehkä olen liian vaativa, ehkä odotan niin suuria että harva kirja pystyy odotukseni täyttämään. Olisin halunnut kehua trilogian maasta taivaaseen ja takaisin, mutta minusta niissä olisi voinut olla vielä enemmän kunnianhimoa, etenkin viimeisessä. Siinä ei oikeastaan ole kahden muun tapaan varsinaista juonta (vrt. aiempien kirjojen huumerahat ja uskonyhteisö), jonka sivussa Lumikin hahmoa avataan, vaan kirja keskittyy vain Lumikkiin ja hänen menneisyyteensä vainoojan kautta. Viimeinen kirja tuntuu paikoin jopa siltä, että kirjailijalla on ollut kiire kirjoittaa se loppuun. Jotkut ovat kehuneet nimenomaan tätä viimeistä, että se on syvin ja mukaansatempaavin, mutta itse olen toista mieltä. Ehkä se on syvin ja traagisin Lumikin menneisyyden kannalta, mutta silti se jää minusta jotenkin ohueksi.

Simukan kirjasarja on ollut menestys ja saanut kansainvälistä kiinnostusta, ja tuntuukin hullulta että tämä yksi bloggaaja on pettynyt. Että mikä minä harrastajalukija nyt olen arvioimaan trilogiaa, jota muut, ammattikriitikotkin, ovat kehuneet ja kiittäneet. Ja vaikka trilogia on lokeroitu nuortenkirjojen joukkoon, ei se minusta tarkoita sitä, ettei voisi kirjoittaa aikuisen kirjaan verrattavaa syvää, ihon alle menevää tekstiä ja tarinaa.

Lukulistallani on lähitulevaisuudessa Colin Meloyn & Carson Ellisin Sysimetsä-trilogia, joten saa nähdä miten nämä kaksi nuorille suunnattua kirjatrilogiaa toisiinsa rinnastuvat – vai rinnastuvatko!

Lukuhaasteessa Salla Simukan Lumikit menevät kohta 26. Kirjatrilogia.