Maailma on mun

Hengailen Tikkurilan asemasillalla odottamassa junaa ja kuuntelen musiikkia kuulokkeista. Yhtäkkiä tajuan: elän elämäni parasta aikaa.

Paskat nuoruudesta, se oli pelkkää epävarmuutta. Kaksikymppisestä kolmekymppiseen oli yhtä rypemistä. Kolmekymppisenä olin olevinani aikuinen ja järkevä, sellainen luotettava ja tulevaisuutta punnitseva.

Äh, asemasillalla valtasi olo, että voin tehdä mitä tahansa. Silmäkulmissa on naururyppyjä, jos niitä haluaa etsiä tai jos oikein naurattaa. Sisälläni asuu nykyisin vallaton nainen, joka ajattelee, että kaikki on mahdollista. Sellainen nainen, jonka tunteet heittelehtivät ja jota saattaa alkaa yhtäkkiä naurattaa jokin ajatus tai muisto. Sellainen nainen, jonka voisi kuvitella istumaan takarivin pulpettiin kikattelemaan vieruskaverin kanssa opettajan kielloista huolimatta.

Reilusti yli kolmekymppisenä ajattelen eläväni parasta aikaa elämässäni. Vaikka on kiire, aika loppuu kesken, tekemistä on hirvittävän paljon ja aikaa jää liian vähän sohvalla makoiluun, voin silti tajuta Tikkurilan asemasillalla että kaikki on mahdollista ja että elän elämäni parasta aikaa.

Leijuin, kunnes huomasin päästäneeni junan menemään silmieni edestä ja jääneeni itse edelleen Tikkurilaan.