Mitä ilman ei voi olla

Annamari Marttisen kirjan teema pyörii käytännössä kahden suhteen ympärillä, ja se käsittelee pettämistä, rakastumista, ihastumista, pettymistä, menettämistä. Iiro ja Vaula ovat naimisissa, Liljasta tulee Iiron toinen nainen. Vaula on menettänyt kohtunsa lapsensa syntymän yhteydessä, Liljan lapsella ei isää varsinaisesti ole koskaan ollut.

Rakenne on nyt muodikas ja tuttu monestakin kirjasta. Iirolla, Vaulalla ja Liljalla on jokaisella oma äänensä ja he kertovat omasta näkökulmastaan käytännössä samat tapahtumat. Joskus on mielenkiintoista nähdä sama tapahtuma kahden ihmisen silmin, mutta kyllä se puuduttaakin. Lisäksi näkökulmista puuttuu monesti se jokin terä, joka tekisi tapahtumien kertaamisen oikeutetuksi ja tapahtumia enemmän avaavaksi. Lisäksi minua paikoin ärsytti ja kyllästytti Iiron ja Liljan seksikohtausten jatkuva kuvaaminen. Okei, sillä haluttiin kuvata Liljan ja Iiron fyysisyyteen perustuvaa suhdetta ja kenties verrata sitä Vaulan ja Iiron itsestäänselvyyksistä ja toisen tuntemisesta ehkä ainakin fyysisesti laimenneeseen suhteeseen, mutta silti. Loppu sen sijaan oli tietyllä tavalla virkistävä, vaikka loppuluku (Epilogi) olikin minusta turha tai ainakin liikaa selittävä. Kaikki hajoaa, Vaula tekee jotakin, joka rikkoo kaiken hänen ja Iiron väliltä, mutta hajottaa myös Liljassa jotain, joka saa hänet kääntymään pois Iirosta. Ei siis mikään ”ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”, vaan kaikki kolme jäävät yksin. Raakaa, mutta jännitteen ja lukijan kannalta järkevä lopetus.

Ei mitään suuria vau-elämyksiä, mutta ihan nautittavaa luettavaa. Ja kyllä Marttinen kielen ja henkilöhahmojensa elämän ja tunteiden kuvauksen hallitsee, ei voi muuta sanoa.