Miten puhua lapsen kanssa kuolemasta?

Kahden isovanhemman kuolema piti selittää jotenkin myös viisivuotiaalle. Äidinisänisän hän oli nähnyt seitsenkuisena vauvana, joten muistikuvia ei isotutasta ollut, mutta äidinäidinäidin hän oli tavannut viime kesänä ja pelännyt aivan kamalasti pientä, laihaksi kuihtunutta, ryppyistä lähes satavuotiasta isomummua.

Koska isoisovanhemmat lähtivät saman vuorokauden sisällä, päätimme kertoa toisesta kuolemasta heti ja toisesta vähän myöhemmin. Ihan sen takia, koska tytöllä on valtavan rikas mielikuvitus, ja siksi, ettei etukäteen pystynyt ennakoimaan miten hän kahteen näin lähekkäin tapahtuneeseen kuolemantapaukseen suhtautuisi. Pelkäisikö, että kaikki kuolevat nyt vuorotellen, isovanhemmat seuraavaksi ja sitten vanhemmat?

Jokainen kertoo kuolemasta oman vakaumuksensa mukaisesti. Meillä isoisovanhemmat menivät taivaaseen, jossa tapasivat aiemmin kuolleet rakkaansa ja josta he sitten aina silloin tällöin kurkistavat alas maailmaan. Minulla ei ollut sydäntä sanoa lapselle, etten tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu tai ettei sen jälkeen kenties ole mitään. Haluan itsekin uskoa siihen, että kuolleet menevät taivaaseen ja siellä tapaan heidät oman kuolemani jälkeen.

Emme ottaneet tyttöä toisen isoisovanhemman hautajaisiin ollenkaan. Tiesin että kyseisen suvun muistotilaisuudet eivät ole ihanteellisia sukutapaamisia viisivuotiaalle: kirkossa aikuiset itkivät avoimesti ja hetkittäin lohduttomasti, kuoleman hetkestä puhuttiin ääneen ja hautajaiset kestivät muistotilaisuuksineen koko päivän. Mielestäni tuon ikäiseltä ei voi odottaa jaksamista istua paikallaan monta tuntia ensin kirkossa ja sitten muistotilaisuudessa. Toisen isoisovanhemman hautajaisissa tyttö oli vain muistotilaisuudessa, vaikka jälkeenpäin ajateltuna hän olisi voinut olla myös kirkossa. Haudalle emme häntä olisi ottaneet mukaan.

Lueskelin näin jälkeenpäin siitä, miten lapsen kanssa kannattaisi (olisi kannattanut) puhua kuolemasta. Esimerkiksi MLL:n Vanhempainnetti suosittaa puhumaan siitä avoimesti, oikeilla käsitteillä ja lapsen ikä- ja kehitystason huomioon ottaen. Kuolema ei ole poisnukkumista tai poislähtemistä, vaan lopullinen tila, josta ei voi enää herätä tai palata.

Kaikesta en ole kuitenkaan samaa mieltä MLL:n kanssa. En halunnut lasta hautajaisiin tai haudalle sen takia, että halusin jossain mielessä suojella häntä. Itsellekin ajatus isovanhemmasta makaamassa maahan laskettavassa arkussa on aika ahdistava, vaikka siellä ei olekaan enää sitä ihmistä jonka tunsin. En tiedä miten lapsi olisi suhtautunut arkkuun ja sen laskemiseen hautaan, mutta me teimme tällaisen ratkaisun ja olen siihen tyytyväinen. Hautajaisista olemme lapsen kanssa puhuneet ja kertoneet, mitä siellä tapahtui.

Toisaalta viisivuotias tuntui ohittavan kuoleman aika nopeasti enkä senkään takia halunnut alkaa vatvoa sitä. Yleensäkin kasvatusmetodini ovat nykyisin sen kaltaisia, että vastaan otetaan se mikä tulee, sen kanssa sitten eletään ja siihen pyritään reagoimaan järkevällä ja aikuisella tavalla. Mitään järkeä en näe siinä, että alkaisin puida ja puhua kuolemasta lapselle, jota se ei mietitytä. Hän ehtii sitä miettiä kyllä myöhemminkin.

Mutta tärkeänä pidän asiasta kertomisen. Itsekin itkin välillä lapsen läsnäollessa ja kerroin, että olen surullinen hänen isoisovanhempiensa kuoleman takia. Puhuimme surusta ja siitä, miten tärkeää on näyttää omat tunteensa eikä piilottaa niitä sisälleen. Kerroin, että aikuisetkin itkevät joskus eikä sitä tarvitse pelätä.