Nainen tiivistettynä?
Luin peräkkäin kaksi kirjaa naisista, naisena olemisesta ja siihen liittyvästä vallankäytöstä. Caitlin Moranin Naisena olemisen taito lähestyi aihetta varsin omakohtaisesti ja huumorilla, paikoin nauroin ääneen mutta myös kiristelin hampaitani. Katja Ketun ja Krista Petäjäjärven Pimppini on valloillaan – Naisiin kohdistuva seksuaalinen vallankäyttö taas yhdisti kaunokirjallisuuden ja tutkimuksiin perustuvan asiatekstin ja käsitteli ennen muuta seksuaalista vallankäyttöä, joka nimenomaan kohdistuu siis naisiin.
En tiedä mitä on olla mies. En tiedä, mitä miehet ajattelevat naisista, seksistä, lapsen saamisesta, kuukautisista, seksuaalisesta väkivallasta, kauneusihanteista. Tiedän sen, mitä muutama mies joistain niistä ajattelee, mutta vain miehen itsensä kertomana. En osaa kuvitella, mitä miehet ajattelevat nähdessään mielestään viehättävän tai epäviehättävän naisen. En tiedä, mitä mies ajattelee naisen pusertaessa yhteistä lasta maailmaan. En tiedä, miten miehet kokevat kauneusihanteet, tuntevatko he paineita vatsamakkaroista tai väärissä paikoissa kasvavista karvoista.
On vaikea unohtaa pelkoa tai väkivallan uhkaa, vaikkei itse varsinaista väkivaltaa olisi koskaan kokenutkaan. Yöllä pimeässä puistossa vaara on läsnä hyvin konkreettisesti, takaa kuuluvat askeleet saavat mielikuvituksen laukkaamaan, eikä kovin mukavalla tavalla. Kokevatko miehet samoissa paikoissa pelkoa tai vaarantunnetta? Kokevatko miehet varmuuden vuoksi ja etukäteen syyllisyyttä vääränlaisista vaatteista, jotka saattavat aiheuttaa väkivaltaisen päällekarkauksen?
Välillä raivostuttaa se, miten naisena olemisen voi tiivistää seksuaalisuuteen, vartaloon ja lapsen saamiseen. Haluaisin usein unohtaa ruumiillisuuteni ja olla erityisesti vakavasti otettavissa tilanteissa vain neutraali, puhuva pää. Joskus minusta tuntuu, ettei minua kukaan kuitenkaan ota vakavasti, koska minulla on lantiota ja rintoja, minun sanomiseni ovat vain tuulen leyhyttelemien huulten liikettä. Minä olisin vakavasti otettava ja uskottava, jos olisin hoikka, jonkinlainen miehen ja naisen välimuoto.
Moranin kirjan viestin voi tiivistää yhteen ajatukseen: jos feminismi on sen haluamista ja sen eteen ponnistelemista, että ihmiset olisivat kohteliaita toisilleen, kaikki olisivat feministejä.
Ketun ja Petäjäjärven kirja on moniulotteisempi, jo kaunokirjallisten tekstien takia. Vallankäyttö ja sen verkostot ulottuvat niin yksilöihin, yhteisöihin ja yhteiskuntaan. Lonkerot ulottuvat syvälle ja ovat kietoutuneet toisiinsa monimutkaiseksi verkostoksi. Hirvittävää on naisten kokemat väkivallanteot, mutta hirvittävää on myös väheksyntä, vähättely, poissulkeminen, naisen kertomuksen epäily ja rangaistuksen alentaminen mitä kummallisimmista syistä. Ikään kuin sellaiset olosuhteet, kuten suhde väkivallantekijään, veisivät naiselta jo lähtökohtaisesti itsemääräämisoikeutta itseensä ja seksuaalisuuteensa pois ja antaisi miehelle enemmän oikeutta pahoinpidellä naista kuin jos nämä olisivat täysin vieraita toisilleen.
Tytön äitinä minua välillä pelottaa hänen tulevaisuutensa väkivaltaan kykenevässä ja väkivallan myös jonkinasteisesti hyväksyvässä ja sallivassa yhteiskunnassa. Minua kiinnostaa se, missä vaiheessa kasvatusta ja aikuiseksi kasvamista pojille annetaan lupa (rohkaistaan?) ottaa haltuun eräänlainen asema, jossa he saavat alistaa, vähätellä ja kosketella ilman lupaa tyttöjä tai naisia tai laukoa naisista tai tytöistä epämiellyttävältä tuntuvia kommentteja. Annetaanko se oikeus jo pojan synnyttyä? Ja vastavuoroisesti, milloin tytöistä aletaan kasvattaa alistuvia, toisista huolehtivia ja toisten haluihin mukautuvia tyttöjä ja naisia? Alkaako sekin jo tytön synnyttyä? Näkyvää on se, että pienet tytöt ja pojat pukeutuvat (puetaan) erilaisiin vaatteisiin, tyttövauvoja kehutaan söpöiksi ja pieniksi ja samankokoisia poikavauvoja komeiksi ja potriksi, mutta miten tytöistä tehdään kilttejä ja mukautuvia ja pojista pahimmassa tapauksessa toisia nujertaviksi? Olen yrittänyt tiedostaa omia ja toisten aikuisten lapsen sukupuolesta johtuvia erilaisia suhtautumistapoja, lausumia ja toimintatapoja. Mutta vaikka itse yrittäisin pyrkiä edes jotenkin tai paikoin sukupuolineutraaliin kasvatukseen, en ole lapseni ainoa kasvattaja. Lapsi on päivähoidossa, kohta koulussa, kavereiden mielipiteillä on jossakin vaiheessa enemmän merkitystä kuin minun, hän kohtaa erilaisia ihmisiä, sekä lapsia että aikuisia, erilaisia toimintatapoja, erilaista suhtautumista ja erilaisia vaatimuksia. Lonkerot ulottuvat syvälle ja laajalle.