Neljävuotiaan monikulttuurisuus

Iltapala erityisesti kahdestaan nelivuotiaan kanssa muodostuu monesti pohdinnoiksi elämästä, ihmisistä, tunteista, kaveruudesta tai ihan vain arkipäiväisistä sattumuksista. Yhtenä iltana lapsi kysyi, voiko hänen ihonvärinsä muuttua, jos hän pitää kiinalaistaustaista päivähoitokaveria kädestä kiinni, ja kysymyksestä ja sen vastauksesta muodostuikin mielenkiintoinen juttutuokio ihmisten ulkoisesta erilaisuudesta. 

Olen itse lukenut viime aikoina tenttikirjoja monikulttuurista ja monikulttuuristen yhteiskuntien haasteista sekä teoreettisista että käytännön näkökulmista. Lapsen kysymys vei kysymykset monikulttuurisuudesta hyvin yksinkertaiselle, mutta samalla jokaista lähellä olevalle tasolle. Kysymyksestä voi vetää myös hieman abstraktimman jatkokysymyksen: voiko minun ajatusmaailmani, asenteeni, kulttuurini ja ymmärrykseni muuttua, jos olen tekemisissä erilaista alkuperää olevien – ja oikeastaan ylipäänsä erilaisten – ihmisten kanssa?

Lapselle monikulttuurisuusasiat ovat aika selviä. Kaverilla on joko omaa ihoa tummempi tai vaaleampi iho, samanväriset tai eriväriset silmät tai hän puhuu sellaista kieltä, jota itse ei ymmärrä eikä osaa puhua. Silti kaverin kanssa voi leikkiä samoja leikkejä, syödä samassa ruokapöydässä, laulaa samoja lauluja ja antaa yhtä voimakkaita haleja kuin itsensä kanssa samanvärisellekin.

Tässä vaiheessa haluan kuitenkin itse olla tarkkana enkä aina tiedä, missä menee raja ylivarovaisuuden ja korrektiuden välillä. Miten ei-perinteistä etnistä suomalaista alkuperää olevaa ihmistä saa tai pitää kutsua, jos en osaa lokeroida häntä maan tai kulttuurin perusteella? Enkä myöskään haluaisi tehdä voimakasta erottelua ”suomalaisen” ja ”ei-suomalaisen” välille, koska minusta suomalaisuuden käsitettä on ihan paikallaan venyttää – ja se venyy ihan itsestäänkin – koskemaan muitakin kuin ”perinteisiä” valkoihoisia suomalaisia. Lapsen päivähoitokaveri on syntynyt Suomessa, joten hän on siinä mielessä yhtä suomalainen kuin oma lapseni. En voi kutsua häntä myöskään kiinalaiseksi vain sen takia, että hänen vanhempansa ovat lähtöisin Kiinasta. Jos nelivuotiaalle yrittää selittää käsitteitä ei-perinteinen, etninen, suomalainen ja alkuperäinen sekä näiden käsitteiden yhdistelmää, ollaan syvällä suossa ja tilaisuus yleiseen erilaisuuden pohtimiseen on mennyt.

Voiko lapselle puhua tumma-, valko-, ruskea- tai mustaihoisista? Missä menee raja valkoihoisen ja tummaihoisen välillä? Onko italialainen tummaihoinen vai valkoihoinen? Jos puhuu afrikkalaista alkuperää olevasta ihmisestä ei voi tietää, mitä kautta etniset piirteet ovat ”tulleet” ja kuinka kauan sitten ja mikä ihmisen todellinen side alkuperäänsä on. Hän saattaa olla vasta Suomeen tullut tai Suomessa syntynyt, kasvanut ja juurtunut kiinni suomalaiseen kulttuuriin. Mitä käsite afrikkalainen alkuperä sanoo neljävuotiaalle, kun paremmat kuvailutavat olisivat ihon-, hiusten- ja silmien väriin liittyvät piirteet, mutta jotka aikuisesta tuntuvat jotenkin, hmm, epäkorrekteilta? 

Toisaalta ylivarovaisuus ja ylikorrektiuskin tuntuvat ärsyttäviltä. Jos kuvailen puistossa lapsen kanssa leikkinyttä lasta tummaihoiseksi, en sano sitä rasistiseen sävyyn, vaan samoin kuin puhuisin naapurin Liisasta vaaleatukkaisena ja sinisilmäisenä. Erona on varmastikin se, etten kuvailisi Liisaa erikseen ja erityisesti suomalaisena, vaan pitäisin suomalaisuutta eräänlaisena normina. Sitä vastoin lapsen päivähoitokaveri erotetaan kiinalaisena toisenlaiseksi kuin niin sanotusti perinteiset suomalaiset. Kiinalainen päivähoitokaveri tuo heti tietyn mielleyhtymän, toisin kuin jos kuvailisin häntä tummatukkaiseksi ja ruskeasilmäiseksi päivähoitokaveriksi. Tästä voikin kysyä, miksi päivähoitokaverin etninen tausta pitää erikseen määritellä. Ovatko erilaiset ihmiset vielä tietyllä tavalla uusi ilmiö vai kuuluuko ihmisen maailman käsittämisen tapaan tietty tyyli ja tarve lokeroida ihmisiä? Vai pitääkö omaa suvaitsevaisuutta erikseen korostaa mainitsemalla, että ”meidän lapsen päivähoitopaikassa on muuten kiinalainen lapsi” tai ”lapsi leikki eilen puistossa tummaihoisen kaverin kanssa”, ikään kuin erilaiset ihmiset lähipiirissä nostaisivat jotenkin omaa arvoani. Korostamalla monikulttuurisuutta rajaisin itseni samalla pois sellaisesta ryhmästä, johon en halua samastua tai tulla yhdistetyksi.

Jos ihmisiä pitää lokeroida heidän ulkomuotonsa perusteella, se kertoo minusta siitä, etteivät yhteiskunta ja sen jäsenet ole täysin ottaneet niin sanotusta normista poikkeavia mukaan yhteisöönsä. He ovat jollakin tasolla poikkeavia, koska heidän ulkomuotoaan pitää erikseen kuvailla ja erotella. Toisaalta jos heitä ei erotella, on vaarana sulkea silmänsä vahingoittavalta etnisen alkuperän perusteella tehtävältä jaottelulta ja sen seurauksilta, rasismilta. Tällöin kielletään se, että jotkin negatiiviset tavat, syrjintä ja jopa väkivaltainen käyttäytyminen johtuvat erityisesti tietyn ihmisryhmän ulkonäöstä ja ulkoisista piirteistä sekä niihin liitetyistä stereotypioista ja ennakkoluuloista. Kieltämällä erilaisuus pois näkyvistä kielletään samalla siitä nouseva rasismi.

Lapsen pohdinta oman ihonvärin muuttumisesta tuntuu jotenkin huvittavalta ja hassulta. Aikuisena minä tiedän, ettei se muutu. Mutta tunnistanko minä omia samankaltaisia pelkojani tai ennakkoluulojani, joita voin samalla siirtää tiedostamatta lapselle? On välillä hyvä tietoisesti pysähtyä miettimään, millaisia ennakkoluuloja minulla on ja miten minä annan niiden vaikuttaa itsessäni ja käyttäytymisessäni – vai annanko?