Opettajainhuone
Annika Lutherin Opettajainhuone on hyvän mielen kirja erityisesti niille, jotka viettävät säännöllisesti aikaa opettajainhuoneissa tai haluavat edes kerran päästä sinne kurkistamaan muutenkin kuin ujona oppilaana ovenraosta.
Koirista ja omistajista sanotaan usein, että he muistuttavat toisiaan ulkoisesti. Valitseeko (tuleva) koiranomistaja itsensä näköisen koirarodun vai alkaako hän muistuttaa ajan myötä koiraansa? Samalla omituisella logiikalla voi myös mietiskellä, miten paljon aineenopettajan opettama aine alkaa määritellä opettajaa itseään – vai alkaako? Jos alkaa, vaikuttaako se myös ulkoiseen olemukseen?
Joskus välituntien aikana istuessani opettajainhuoneessa juomassa kahvia tai selaamassa päivän lehteä olen salaa tarkkaillut muita opettajia ja arvaillut, kuka opettaa mitäkin ainetta. Onko tuo oranssiin pukeutunut keski-ikäinen nainen hätkähdyttävissä silmälaseissaan äidinkielenopettaja? Pukeutuvatko liikunnanopettajat aina verkkareihin? Tekeekö tekstiilityönopettaja omat vaatteensa ja pukeutuvatko kuvisopettajat aina mustaan? Paasaavatko hissanmaikat Lähi-idän tilanteesta ja vetävät siihen mukaan muutaman viime vuosisadan aikaiset kehityskulut? Etsiikö musiikinope tabletistaan näytille jonkin hauskan musiikkivideon, jota kertoo apinoivansa bänditreeneissä?
Opettajainhuoneissa puhutaan paitsi oppilaista, myös dieeteistä, sairauksista, pikkujouluista, lapsista, vaimon puolesta tehdyistä tamponiostoksista (joka oli muuten erittäin hauska ja hauskasti kerrottu tarina skypepuheluineen ja haahuiluineen loputtomalta tuntuneen ”naistenvaivahyllyn” edessä), perjantain arvonnoista, luokkaretkistä, omista harrastuksista, parhaista omenaresepteistä, tasa-arvoisesta avioliittolaista, poliittisista kiemuroista.
Lutherin Opettajainhuoneessa kamppaillaan siitä, kuka tekee mitäkin ja kuka ottaa vastuun mistäkin, kuinka paljon oppilaiden kanssa pitää yrittää ja milloin on aika luovuttaa (vai onko sellaista vaihtoehtoa ylipäänsä olemassa), siinä rakastutaan ja ihastutaan, erotaan, kyllästytään ja syytetään sellaisesta mitä ei ole tehnyt.
On samanaikaisesti hauskaa ja ärsyttävää olla se tyyppi, joka etenkin yläkoulussa oli monesti raivostuttavin ja rasittavin tyyppi heti omien vanhempien jälkeen ja jonka mokille ja kömmähdyksille naurettiin estoitta. On hauskaa ja ärsyttävää huomata, että nykypäivän nuoret ovat aikalailla samanlaisia kuin minä ja omat luokkakaverini olivat silloin joskus parikymmentä vuotta sitten. Rasittavia säätäjiä, ärsyttäviä suunsoittajia, kiinnostuksen puutteesta kärsiviä ja lusmuilijoita mutta myös hyviä, mukavia ja fiksuja tyyppejä – ja usein vielä samassa persoonassa.