Sadeverho muuttuu hopeaksi ja lasiksi

Ja laiva purjehti Suurelle Merelle ja länteen kunnes eräänä sateisena yönä Frodo tunsi viimein ilmassa suloisen tuoksun ja kuuli veden yli kantautuvaa laulua. Ja silloin hänestä tuntui samalta kuin Bombadilin talossa kun harmaa sadeverho muuttui hopeaksi ja lasiksi ja vetäytyi pois, ja auringon ponnahtaessa taivaalle hän näki valkeat rannat ja niiden takana kaukaisen vihreän maan.

*

Eräs sukulaiseni työskentelee sairaalapappina ja hänen työhönsä kuuluu muun muassa saattaa kuolevia ihmisiä viimeisen rajan yli. Muutama päivä sitten hän kirjoitti antaneensa viimeisen ehtoollisen vanhukselle, jonka kanssa hän oli luonut viimeisinä elinpäivinä rikkaan ja luottamuksellisen suhteen. Lähdön hetkellä ammattilainen, joka kohtaa päivittäin surua, pelkoa ja epätoivoa menetyksen edessä mutta myös rauhaa, rakkautta ja helpotusta, oli itkenyt.

Isoisäni kuoli melkein kaksi vuotta sitten. Hän oli tiedostanut kuolevansa ja oli pelännyt tulevaa. Häntä oli lohdutettu, hänen lähellään oli oltu, hän oli saanut tuntea olevansa rakastettu, häntä oli silitetty. Pelko oli väistynyt rauhaan. Hän oli omana lähdön hetkenään kohottanut kädet eteensä, tiedostamatta enää tätä maailmaa, aivan kuin ottamaan vastaan halauksen toiselta puolelta. Isoisäni luona olleet sukulaiseni tunsivat, että joku oli tullut hakemaan isoisän mukaansa, ettei hänen tarvinnut kulkea rajan yli yksin.

Viime talvena juttelin alakerrassa asuvan vanhan rouvan kanssa. Hänen sisarensa oli menehtynyt aiemmin sinä päivänä, rauhallisena hyväksyen lähdön pitkän sairauden jälkeen. Hänen viimeinen sanansa tässä maailmassa oli ollut äiti.

Oliko äiti ollut vastassa?

*

Taru Sormusten herrasta -elokuvien ensimmäinen osa ilmestyi teattereihin lähes viisitoista vuotta sitten. J.R.R Tolkienin kirja on kulkenut mukanani teini-iästä lähtien. Olen lukenut sen vähintään kerran parissa vuodessa löytäen siitä aina jotain uutta. Yllä oleva lainaus kirjan lopusta on tuonut sanomattoman paljon lohtua niinä vaikeina hetkinä, kun on ollut pakko päästää irti ja hyväksyä se, että jäljellä ovat enää muistot eikä yhteistä tulevaisuutta enää ole.

Elokuvatrilogian viimeisen osan lopputekstien aikana soiva ”Into the West” vangitsee ajatuksen hopeasta, lasista ja vihreästä maasta horisontissa. Kuolema on matka jonnekin toiseen todellisuuteen, se ei ole loppu, vaan siirtyminen jonnekin uuteen, jonnekin jonne tänne jäävät eivät voi seurata. Siinä on ajatus jälleennäkemisestä, elämän jatkumisesta toisessa muodossa – ja toivosta.

Viimeisen elokuvan kommenttiraidassa ohjaaja Peter Jackson kertoi laulun saaneen osittain inspiraationsa nuorena syöpään menehtyneeltä uusiseelantilaiselta Cameron Duncanilta, jonka työskentely oli tehnyt Jacksoniin vaikutuksen. Laulu esitettiin ensimmäisen kerran julkisesti juuri Duncanin hautajaisissa.

*

Menettämisen pelko on valtava, jos sen antaa ryöpsähtää hallitsemattomana mieleen. Lopullisuus ja peruuttamattomuus, se ettei enää koskaan voi puhua, koskettaa, olla lähellä. Ettei ole enää sitä ihmistä, joka hetki sitten oli olemassa puhelimen tai junamatkan takana, yhteisessä keittiössä tai vieressä kainalossa. Silloin ajatus jälleennäkemisestä ja ikuisesta vihreästä nurmesta varpaiden alla tuo lohtua ja toivoa.

Ehkä tämä ei ole ainoa todellisuus.

 

Mainostaulujen takana on myös Facebookissa.

Hyvinvointi Mieli Leffat ja sarjat Syvällistä

Kun mikään ei riitä

20160724_170101.jpg

”Maailmassa, jossa ihmisille on tullut tavaksi ottaa valokuva voileivästä ennen sen syömistä, ei vallitse enää yksimielisyyttä siitä, että äärimmäinen itsekeskeisyys olisi merkki jostakin hälyttävästä. Se saatetaan nähdä jopa järkevänä toimintatapana yhteiskunnassa, jossa itsen esille tuomista eri medioiden välityksellä pidetään hyväksyttävänä keinona paeta merkityksettömyyden ja mitättömyyden tunnetta. Donald Trump ei poikkea tässä suhteessa muista. Hän on oikeastaan vain yksi meistä, ainoastaan suurempaan kokoluokkaan kasvaneena. Kun ottaa huomioon hänen kiihkeän halunsa erottua joukosta – jopa ainutlaatuisena yksilönä – kyseinen johtopäätös saattaa tuntua hänestä häiritsevältä. Niin kuin meistä muistakin.”

Michael D’Antonion kirja on paitsi elämäkerrallinen teos Yhdysvaltain republikaanisen puolueen presidenttiehdokkaasta, myös kertomus siitä, miten suhde valtaan, rahaan, menestymiseen, omaisuuteen ja julkiseen huomioon on muuttunut 1900-luvun alkupuolelta nykypäivään. Donald Trump on eräänlainen tiivistymä siitä, miten amerikkalainen unelma voi toimia, jos kaikki tähdet ovat oikeassa asennossa. Hän on myös tiivistymä nykyajan kulttuurista, siitä missä on jotain hyvin häiritsevää ja paikoin jopa häiriintynyttä, mutta joka on täysin hyväksyttyä ja jopa tavoiteltavaa. Siinä valossa Trumpin jyrkkä tuomitseminen tuntuu kaksinaismoralistiselta, hänhän on suurennettuna se, millaisia länsimaalaiset suurelta osin ovat, ja sanoo sellaiset asiat ääneen, joita monet miettivät vain mielessään.

Missä menee raja totuuden muuntelun ja suoran valehtelun välillä? Milloin röyhkeälle oman edun tavoittelulle pitäisi pistää raja ja kuka sen voi tehdä? Onko hyväksyttävää toistaa ja julistaa muunneltua totuutta, liian jyrkkiä yksinkertaistuksia ja katteettomia lupauksia jopa silloin kun ne saavat vastakaikua?

Silloin kun on tarpeeksi ihailijoita, valtaa ja omaisuutta, ei tarvitse välittää siitä, kenelle pyllistää kumartaessaan jollekulle toiselle.

Kulttuuri Kirjat Raha Uutiset ja yhteiskunta