Viihde ja viihtyminen?

esite1.jpg

Kuvan lähde: Santaparkin esite, 2013.

Viihde on taitolaji. Taiteen nimissä katsojan olon voi tehdä ahdistuneeksi, tarkkaavaiseksi, mietteliääksi, uusia näkemyksiä ja ajatuksia huomaavaksi, mutta viihteen tehtävä on kai viihdyttää, saada ihminen viihtymään, nauttimaan olostaan? Minä pidän viihteestä, siis sellaisesta viihteestä, joka on rehellisesti sitä mitä on. Hauskuuttamista, aivojen nollaamista, arjen ongelmien ja harmauden unohtamista.

Se, mistä en pidä, on katsojan pitäminen tyhmänä tai jopa idioottina, toisin sanoen en pidä katsojan aliarvioimisesta. Tähän törmää usein varsinkin lapsille suunnatussa viihteessä. Tarkoitus on naurattaa ja huvittaa, mutta yllättäen lapsen vieressä istuvaa aikuista ei huvita yhtään. Aikuinen tuntee olonsa huijatuksi tai petetyksi, tyhmänä pidetyksi. Jos lasta pidetään katsojana typeränä, samalla myös pidetään häntä sinne tuonutta aikuistakin. Lapset nauravat ja huvittuvat erilaisista asioista kuin aikuiset, se on ihan selvää. Pieruhuumori naurattaa keskenkasvuista, mutta ei (välttämättä) mukana olevaa vanhempaa. Tarkoitan nyt sellaista viihdettä, johon ei panosteta, joka tehdään vähän sinne päin ja vasemmalla kädellä, hutaisten ja (ehkä pikkuisen) rahastamisen toivossa.

Kävin muutama viikko sitten Rovaniemen Santaparkissa, jossa kolmevuotiaani viihtyi kyllä ihan hyvin. Paikka oli aikuisenkin mielestä ihan ookoo, lukuun ottamatta hiukan kalliita lippuja, joihin toisaalta saa tottua jokaisessa lapsille suunnatussa huvipuistossa. Miljöö oli erilainen, kallion sisään rakennettu luola, jossa oli erilaisia työpajoja, jääveistoshuone, Angry Birds -alue, rekiretki ynnä muuta. Parin tunnin välein keskusaukiolla esitettiin tonttushow, joka oli juuri sitä huonoa viihdettä, josta puhuin. Hyvä ajatus, mutta hutaisemalla tehty lopputulos. Se, mitä aikuiselle jäi esityksestä mieleen, oli myötähäpeä, kiusaantuneisuus ja tyhmänä pidetty olo. Tuotako minä odotin näkeväni? Tuotako te ihan oikeasti esitätte täällä joka päivä, kahden tunnin välein?

Santaparkin ongelma oli mielestäni myös se, että siellä joulusta ja Lapista oli tehty paikoin jopa makaaberi show hauskuuttamisen, söpöyden tai viihdyttämisen vuoksi. Aake Kallialan ja Pirkka-Pekka Peteliuksen viitoittamalla tiellä saamelaiset esitettiin neljäntuulenhattu päässään erilaisia humalluttavia liemiä keitteleviksi vääränaamoiksi, jotka ovat jossakin ihmisen, peikon ja maahisen välimaastossa. Joulu oli pelkistetty cocacolan-punaisissa hatuissa ja puvuissa lahjoja tehtaileviksi tontuiksi ja joulupukiksi. Santaparkissa, yhdistettynä vielä Napapiirin Joulupukin pajakylään, joulu oli todellakin tiivistetty lahjojen ostamiseksi ja myymiseksi ja joulupukilla rahastamiseksi. Uskonnollinen juhla tai ei, mutta toivoisin kuitenkin muistettavan sen, miksi joulua ainakin nimellisesti kristillisissä maissa vietetään. Vaikeaa se silti on, santaparkien ja kauppakeskusten kaupallistaessa joulun pohjiaan myöten, joululaulujenkin rummuttaessa ja kilkattaessa osta-osta-osta.

Meni ehkä vähän kauas alkuperäisestä aiheesta, mutta olkoon. Lapsille suunnatussa viihteessä on kyse myös aikuisen viihtymisestä. Hankala laji ja varmasti vaikea tehdä, mutta on niitä sellaisiakin tapoja, joilla molemmat saadaan viihtymään. Huumori ja viihde ylipäänsä ovat vaikeita tehdä. Ihmiset viihtyvät erilaisten asioiden ja aiheiden parissa ja kieli poskessa väännetty vitsi harvoin naurattaa.

Kulttuuri Suosittelen Ajattelin tänään

”Vahva lantionkaari”

171888082.jpg

Kuvan lähde: Mrs. O.

Iiriksen kuluvan vuoden numerossa 3 ”pukeutumisen asiantuntijat Kikka Seppä ja Satu Liljeqvist tiivistävät tuttujen naisten tyylit”. Tiivistettävinä ovat Angela Merkel (vartalotyyppi H), Adele (lähellä X:ää), Helena Bonham Carter (H jossa mukana X:ää), Audrey Tautou (H jossa Y:tä), Patti Smith (”vartalotyyppiä voi vain arvailla”) ja Michelle Obama (X ja A). Kauneus- ja vartaloihanteet ja niistä keskustelu, niiden miettiminen ja vertaaminen omaan vartaloon ovat ikuisuuskysymyksiä ja -ongelmia ja saavat pahimmassa ja useimmissa tapauksissa niskakarvat nousemaan kiukusta pystyyn. Ikään kuin ihmisvartalon voisi tiivistää yhteen ideaaliin malliin, joka on niin korkealla jalustalla, ettei sitä voi mitenkään ja millään konstein tavoittaa. Ihminen ei siten voi koskaan olla täydellisen kaunis omana itsenään, koska ei koskaan voi saavuttaa tiettyä, alati muuttuvaa, ihannetta.

Jokaiselle naistenlehtiä vähänkään lukevalle nuo edellä suluissa olevat vartalotyyppikirjaimet ovat jollakin tavalla tuttuja. Niiden tarkoitus on tiivistää ja tyypitellä naisvartalo viiteen kirjaimeen, jotka kuvailevat hartioiden, vyötärön ja lantion koon suhdetta toisiinsa. Kirjaimet ovat A (päärynä), Y (atleetti), H (laatikko), X (tiimalasi) ja O (omena).

Michelle Obama on yksi upeimpia naisia mitä tiedän. Hän on pitkä, tyylitajuinen, kaunis ja älykäs, ja Yhdysvaltojen presidentin puolisona ja siten ensimmäisenä naisena kiistämättä kohtalaisen vaikutusvaltainen. Se, miten hänet tiivistetään Iiriksen vartalotyyppejä ja pukeutumisohjeita antavassa tekstissä ärsyttää aivan suunnattomasti. Lainaan Satu Liljeqvistiä: ”Yhdysvaltain presidentin puoliso on aika kookas, mutta se ei estä häntä pukeutumasta hihattomiin pikkumustiin”. (Kursivointi minun.) Kookkaus tai pienuus tuskin estää ketään pukeutumasta mihinkään vaatekappaleeseen, jos vain löytää itselleen sopivan koon ja mallin. Se, että jollakulla on pituutta, lantiota ja hartioita, ei tarkoita sitä, että hänen täytyisi vältellä sellaisia vaatteita, jotka tekevät hänestä sen kokoisen näköisen, mitä hän onkin. Jos jollakulla on vahva lantionkaari, ei kai tarkoita sitä, että hänen tulisi yrittää väen väkisin tasapainottaa ja peitellä sitä tosiasiaa, että hänellä on vahva lantionkaari. Kenellekään tuskin tulee yllätyksenä se, että joillakin naisilla on leveä lantio riippumatta siitä, kuinka paljon tunteja viettää spinningissä tai kuntosalilla.

Itse olen viisi senttiä lyhyempi kuin Michelle Obama ja myös minulla on vahva lantionkaari. Suurin piirtein yhtä vahva kuin rouva Obamallakin. Se, mitä ihailen hänen pukeutumisessaan on se, ettei hän arastele tai piilottele itselleen luontaisia vartalonmuotoja. Hänestä näkee kuntosalilla ja muilla liikuntapaikoilla vietetyn ajan, mutta sellaista lantionkaarta ei saa hankittua eikä poistettua millään urheilulajilla. Hän ei pukeudu säkkiin, pelkkään mustaan tai tietynlaisiin hartioita korostaviin ja siten lantiota tasapainottaviin vaatteisiin, ja se minusta on upeaa. Minusta on myös upeaa, että luontaisesti 180 senttimetriä pitkä nainen käyttää korkokenkiä – ja halutessaan myös ballerinoja.

Rouva Obaman pituinen nainen on tietysti reilut kymmenen senttiä pitempi kuin esimerkiksi keskivertopituinen suomalainen nainen. Mikäli ajatellaan, että hän on ”aika kookas”, hän on sen ajatuksen mukaan jotakin, mitä ihanteellinen nainen ei ole. Häntä verrataan johonkin tiettyyn naistyyppiin, naisihanteeseen, jota kookkaampi hän on. Ihanteellisen pukeutumisen mukaan hänen vartalotyyppinsä naisen kannattaa ainakin Kikka Sepän mukaan korostaa hartianseutuaan. Hänen lantionsa on leveämpi kuin ihanteellisen vartalotyypin lantio. Hartioita tulee siis korostaa, jotta lantio näyttäisi kapeammalta.

En varsinaisesti kritisoi tällaisten tyypittelyjen hyväksikäyttämistä omassa pukeutumisessa. Suurin osa naisista todennäköisesti haluaa näyttää kauniilta, viehättävältä, seksikkäältäkin. Se, että joillakin pukeutumiskikoilla pystyy häivyttämään, korostamaan tai tasapainottamaan tiettyjä ruumiinosiaan, kannattaa ehdottomasti huomioida – jos haluaa. Haluan vain tiedostaa sen, miten ihanteita tuodaan esiin monesti rivien välissä ja epäsuorasti. Miten on olemassa jokin ihannemalli, johon vartaloita verrataan ja johon vaikkapa pukeutumisella pyritään. Kritisoin sitä tapaa, jolla monesti tuodaan esille ihmisten, naisten, luontaisia piirteitä ja ominaisuuksia, että ne olisivat jotenkin epätäydellisiä, häivytettäviä tai tasapainotettavia, jotta nainen olisi tietynlainen nainen. Pätevä, osaava, uskottava, viehättävä.

Muoti Meikki Ajattelin tänään Trendit