Se ei ole hajujen, tuoksujen ja lemujen jatkuva läsnäolo, kakofonia tai sinfonia, voimakkuus tai ärsyttävyys, vaan se, että hajuaisti katoaa kokonaan. Ettei haista mitään. Ei mitään. Ei edes kynsilakanpoistoainetta vaikka avonaisen pullon vie sierainten alle ja nuuskuttaa. Ei mitään.

Useamman viikon kestäneen kovan yskän, tukkoisuuden ja lopulta voimakasoireisen flunssan ja siitepölyallergian yhteistyö vei haju- ja makuaistin kokonaan. En haistanut mitään. Samoin oli yhdentekevää mitä laitoin suuhuni, koska mikään ei maistunut miltään. Ja koska lääkärikirja ja vihoviimeiset keskustelupalstat ovat puhelimesta jatkuvasti saatavilla, oli pakko googlettaa. Tulos: Flunssa voi viedä hajuaistin kokonaan. Lapseni ei haista likaisia sukkiaan. Hajuaistin puuttuminen voi tappaa koska ei haista savua palavassa asunnossa.

(Älä ikinä googleta äläkä lue keskustelupalstoja, jos kyse ei ole täysin yhdentekevästä asiasta ja sellaisesta joka ei liity terveyteen millään tavalla.)

Okei, herkkänenäisellä en tarkoita hajuste- tai hajuyliherkkää, joka saa jonkinlaisia allergisia oireita erityisesti hajusteista. Minä olen vain herkkänenäinen välillä jopa ärtymykseen saakka. Haistan vieressä istuvan junamatkustajan ominaishajun. Haistan toisen ihmisen hengityksen vaikka tämä puhuisi hiukan kauempana kuin muutaman sentin päässä kasvoistani. Haistan kellarin, sanomalehtimusteen, koiranpaskan, mullan, hien, lian, kasvit, pakokaasun, pesuaineet toisten vaatteista, ihan minkä tahansa todella selvästi ja vain häivähdyksestä. Se on useimmiten jännittävää, joskus väsyttävää, mutta kun aisti puuttuu täysin, äärimmäisen ahdistavaa. Haluan hajut takaisin.

Minua eivät häiritse toisten käyttämät voimakkaat hajuvedet. Päinvastoin, hyvä hajuvesi miehellä tai naisella saa etsimään tuoksun lähdettä. Kuubassa jäteastioiden, ruuankäryn, meren, kasvien ja hajuvesien kiehtova ja valloittava sekoitus sai nuuskimaan ja harmittelemaan sitä, ettei havannalaista hajumaailmaa voinut vangita pulloon.

Hajuaisti meni torstaina. Se palasi hetkeksi sunnuntaina. Haistoin ja maistoin menthol-pastillin ja eukalyptusöljyä sisältäneen nenäöljyn, pesuaineet joita oli käytetty kauppakeskuksen vessassa. Ostin tamperelaisen puiston jäätelökioskista espressojätskin, mutta sitten aisti jo katosi. Maistoin enää vain häivähdyksen. Tänään haistoin taas. Marketin leivät, kahvilan pullan, kotimatkan tuomet, pihan pensaiden kukat. Maistoin matkalla syömäni välipalapatukan.

Kohtalon ivaa tai jotakin universumin silmäniskua on se, että aloitin ennen hajuaistin menetystä lukea kirjaa, jossa hajuvedellä on keskeinen merkitys. Melkein pääsi itku lukiessani hajumuistin olevan yksi monimutkaisimmista ja henkilökohtaisimmista ihmisen ominaisuuksista, kun en itse haistanut lempihajuvettäni, kissanhiekkalaatikkoa, keväistä luontoa, hammastahnaa.

Enkä voimatuoksuani, Havannasta ostettua Felicidadia, joka muistuttaa säännöllisesti minua siitä, että elämä on pohjimmiltaan ja samanaikaisesti jännittävää, kiehtovaa, raskasta, ihanaa, yllätyksellistä, surullista, epäoikeudenmukaista, että maailma ripottelee silloin tällöin eteen pieniä kultahippuja, että minä päätän miten elämäni elän, mikä on minulle tärkeää ja panostamisen arvoista ja ennen kaikkea siitä, että elämä on nyt ja se on nauttimisen arvoista. Pieni punasavinen pullo makuuhuoneessa leyhäyttää välillä ilmaan tuoksua, joka muistuttaa maailmasta tuolla jossain, mielikuvituksen ja päättäväisyyden voimasta, siitä että tämän todellisuuden takana ja sivussa ja rinnalla on jotain sellaista, joka näyttäytyy vain jos sen haluaa nähdä.