Liskojen viikonloppu
Muutama päivä sitten oli avioeron vuosipäivä. Vaikka kaikki se oli väistämätöntä, ja edelleen tuntuu siltä, että näin sen täytyy olla, en todellakaan juhlinut tätä merkkipäivää. Ei käynyt mielessä avata skumppapulloa ja nostaa maljaa keveydelle, vapaudelle ja sinkkuudelle.
Välillä mielen valtaa lähes musertava epäonnistumisen tunne. Olin naimisissa parhaan ystäväni kanssa, sen joka tuntee edelleen minut parhaiten, sen jolle ei tarvitse selittää mitään minusta ja menneisyydestä. Silti annoin kaiken mennä päin helvettiä, hajota ja kadota. Minä olin liian sitä, minä en tehnyt tarpeeksi tätä, miksi tein näin, miksen tehnyt noin.
Mietin, missä ystäväni olivat ja ovat. Ne, joihin kuvittelin luottavani. Kuinka moni on kysynyt, kuinka voin, miten jaksan, tarvitsenko arjessani apua?
Eilen yritin saada yliväsyneenä unenpäästä kiinni ja aloin miettiä kuolemista. Siis ihan sitä konkreettista hetkeä ja sitä, mitä tapahtuu, kun elämä päästää irti. Ja sitä, jos saisin tietää sairastavani jotakin nopeasti etenevää syöpää ilman parannuskeinoa. Miten pystyisin luopumaan tästä kaikesta ja etenkin lapsesta, joka makasi vieressä. Mietin, miten pysyisin järjissäni, jos tietäisin, että minun olisi pakko luopua kaikesta tästä nyt itsestäänselvästä. Mietin, miten pystyisin päästämään irti, luopumaan siitä ihmisestä, joka on tällä hetkellä kaikkein tärkein, välillä ainoa. Mietin, miten yksin sitä olisi, kun ei olisi ketään aikuista pitämässä pinnan yläpuolella. Kukaan ei pitäisi kädestä, tulisi kylkeen kiinni, silittäisi hiuksista, kun pelottaisi, itkettäisi.
Ei kukaan.
Silloin päätin lopettaa ajattelemisen, pistin silmät kiinni ja kuuntelin lapsen rauhallista hengitystä.