Tänään huhtikuun kahdeksantena päivänä vietetään toisen kerran Suomen romanien kansallispäivää. Romaneilla on oma kulttuurinsa, oma kielensä ja oma historiansa, mutta heillä ei ole omaa valtiota. He ovat vaeltaneet tuntemattomaksi jääneestä alkukodistaan ja levittäytyneet laajalle ja jakautuneet moniksi ryhmiksi. Yhteistä ryhmille on jääminen (tai syrjäyttäminen) järjestäytyneen yhteiskunnan laitamille.

Arvelut, tai romanien omat kertomukset, alkukodista näkyvät romaneista käytetyissä tai heidän itsestään käyttämissä nimityksissä. Vanhimmissa bysanttilaisissa lähteissä heitä kutsutaan kreikan kielen sanalla atsinganos, josta se vakiintui useaan eurooppalaiseen kieleen, kuten esimerkiksi ruotsin zigenare, saksan Zigeuner, ranskan Tsigane ja venäjän tsygan. Bysantissa romaneja nimitettiin myös egyptiläisiksi ja Länsi-Eurooppaan saapuessaan he itse kertoivat tulleensa pyhiinvaeltajina Egyptistä. Tästä johtuvat esimerkiksi englannin Gypsy, espanjan gitano ja (nyky)keikan giftos. Ranskassa romanit saivat myös nimityksen böömiläinen, koska he esiintyivät sellaisina saatuaan Böömin kuninkaalta turvakirjeen vuonna 1423. 1800-luvulla romantikkotaiteilijat johtivat tästä itselleen nimen bohème.

Pohjois-Saksassa ja Ruotsissa romanien uskottiin aluksi olleen tataareja, ja heitä alettiin kutsua nimellä tattare. Suomessa tattarin rinnalle tuli pian mustalainen, joka saattaa olla peräisin nimityksestä svart tattare tai Suomen romanien omakielisestä nimestä kaalo eli ’tumma, musta’. 1970-luvulta lähtien on käytetty arvolatauksetonta nimitystä romani, joka on johdettu romanikielen sanasta rom ’ihminen, mies’ ja joka alun perin merkitsi Romanian Valakiasta 1860-luvulta lähtien vaeltaneita romaniryhmiä.

Nimitysten kirjoa lisää vielä se, että esimerkiksi juuri valakialaisperäiset romanit käyttävät myös vanhoista ammattikunnista periytyviä ryhmänimiä (kalderaš, lovari) ja monet Länsi-Euroopan vanhat ryhmät pitäytyvät perinteisissä nimissään (kale, Sinti).

Ensimmäinen maininta Suomeen tulleista romaneista on vuodelta 1559. Siitä lähtien heitä on yritetty karkottaa, heitä on enemmän ja vähemmän siedetty, yritetty sivistää ja saada elämään kuten jonkin valtion kansalaisen ajateltiin elävän. Suomen romanit saivat silti elää suhteellisen vapaasti 1800-luvun lopulle, kunnes heistä alettiin keskustella valtiopäivillä ns. mustalaiskysymyksenä.

1950-luvulle asti romanit pyrittiin sulauttamaan kantaväestöön, jotta ongelmiksi katsotut kiertelevä elämäntapa ja luonteenpiirteet häviäisivät luonnollisin keinoin. Tavoitteena oli romanien ”normalisoiminen”, eli elämäntavan muuttaminen oikeille kansalaisille normaaliksi ja kulttuurin sulautuminen vähitellen muuhun väestöön ja sen kulttuuriin.

Suomen romanit järjestäytyivät pitkälti Ruotsin romanien esimerkin ja tuen voimalla. Ruotsissa ns. romanikysymys politisoitui 1960-luvun alkuvuosina ja romanipolitiikan nousu julkisuuteen noteerattiin myös Suomessa. Pitkään mustalaiskysymystä ja romanien asioita olivat hoitaneet valkolaiset, kantaväestön edustajat. Romanit olivat tällöin toimenpiteiden kohteita, eivät aktiivisia toimijoita omien asioidensa hoitamisessa. Suomen Mustalaisyhdistys perustettiin 1967 ja sen tavoitteena oli yhteiskunnallisten olosuhteiden muutos: romanien asunto-olojen, työolojen, kouluttamisen, oikeusturvan ja terveydellisten olojen yleisten edellytysten kunnollinen järjestäminen. 1960–70-luvut olivat vedenjakajia myös romanien elämäntavan suhteen. Maatalouden voimistuva koneellistuminen, maaseudun tyhjeneminen ja kaupungistuminen sekä elinkeinorakenteen muutos hävittivät mahdollisuudet harjoittaa entisiä ammatteja, jotka perustuivat hyvin pitkälti kiertävään elämäntapaan, tuttuihin maatiloihin ja niiden tarjoamiin töihin ja talvimajoitukseen sekä maaseudun elinkeinoihin.

Monen Suomessa elävän vähemmistöryhmän tapaan romanien työllistyminen ja koulutus ovat suurimpia syrjäytymiseen ja yhteiskunnassa tasavertaisena jäsenenä toimimiseen liittyviä asioita. Ennakkoluulot, stereotypiat ja koko ryhmän leimaaminen yksilöiden takia hankaloittavat pääsyä yhteiskunnan täysivaltaiseksi jäseneksi, osaksi työmarkkinoita ja hallitsemaan täysin omaa elämää.

Lähteinä käytetty:

Helsingin kaupunginmuseon ja Musée d´Histoire de la Ville de Luxembourgin julkaisu ”Varokaa mustalaisia! Väärinymmärryksen historiaa.” 2010.

Panu Pulman artikkeli ”Ongelmavähemmistöstä vähemmistöongelmaksi: Suomen romanipolitiikka 2. maailmansodan jälkeisellä ajalla.” Teoksessa: Häkkinen, Pulma & Tervonen (toim.) 2005: Vieraat kulkijat – tutut talot. Näkökulmia etnisyyden ja köyhyyden historiaan Suomessa. SKS.