Vuosipäivä
Kaikki, jotka ovat menettäneet jonkun läheisen, tietävät, että ensimmäinen vuosi on vaikein. Ensimmäinen joulu, ensimmäiset omat syntymäpäivät, ensimmäiset sen syntymäpäivät, ensimmäinen jokin jolla oli tietty merkitys. Kaikki menetykset eivät ole niin lopullisia, ettei kyseistä ihmistä enää koskaan näkisi, mutta niin lopullisia, että se joka joskus oli olemassa, on ohi.
Noin vuosi sitten tajusin eläneeni kauan jonkinlaisessa itse rakentamassani lieriössä, joka puristi minut kasaan. Minun piti hillitä itseäni ja omia tunteitani, etten olisi räjähtänyt. Minun elämäni oli pelkkää itsehillintää ja lieriö tuntui armottoman ahdistavalta, vaikka en tajunnut sen olemassaoloa ennen kuin se hajosi.
Lopullisen päätöksen jälkeen lieriö katosi, mutta olin edelleen puristuneena kasaan. Tuntui että olin edelleen seinien sisällä nykertyneenä myttyräksi, jonka piti pitää tunteensa aisoissa ja hallita itsensä kaikissa tilanteissa. Ei saanut nauraa liian kovaa, ei saanut hermostua, ei raivostua, ei itkeä. Tuntui hämmentävältä, kun oli edelleen kuin rajoittavien seinien sisällä, vaikkei sille ollut enää mitään syytä. Ei tarvinnut hillitä itseään, koska ei ollut jatkuvasti syytä hermostua.
Syksyn aikana huomasin jonkin alkavan vapautua. Ikään kuin näkymättömät raajat olisivat alkaneet kiskoa itseään suoriksi. Saatoin nauraa Tikkurilan asemalla ääneen. Saatoin hymyillä vastaantulijalle rullaportaissa. Saatoin tiuskahtaa tilanteessa, jossa olisin ennen ollut hiljaa. Aloin vapautua ja välillä se meni yhdeksi sätkimiseksi. Vastapainona olivat tietysti pakenemiset yökerhon vessaan ja ryhmäkeskusteluista vetäytymiset, sosiaalisissa tilanteissa ahdistuminen jo ajatuksesta, että pitäisi olla jotain mieltä tai päättää mitä saattaa haluta.
Omaan itseensä on ollut erikoista tutustua. Tällainen sitten olen. Näin reagoin asioihin. Ai noinkin uskallan toimia. Rajojen vetäminen on ollut joskus hiukan liian tiukkaa, olen saattanut sanoa jyrkästi tai suoraan, jos olen kokenut jonkun tulevan liian pitkälle minun alueelleni.
Ja sitten on yksinäisyys. Se, ettei tiedä, onko tuolla ketään minulle.
Joissain tilanteissa jotkut ovat pyytäneet minua kertomaan itsestäni ja sanomaan mitä haluan. Yhtäkkiä itseni määrittely on tavattoman vaikeaa. Mitä nyt tarkalleen ottaen haluan? Millainen ihminen tarkalleen ottaen olen? Mitä haluan noin suurin piirtein? Millainen ihminen olen laajoilla kaarilla määriteltynä?
En minä tiedä. Tiedän nykyisin kuitenkin jo sen, mitä en halua, ja senkin aika usein vasta silloin, kun olen sen jonkin äärellä.
Mainostaulujen takana on myös Facebookissa.
