Työhaastatteluun pääseminen tuntuu olevan näinä aikoina yhtä todennäköistä kuin voittaminen lotossa, vaikka meriittejä, koulutusta, työkokemusta tai suosittelijoita löytyisi. Kun sellaiseen sitten pääsee, rivien välistä lausuttu tuomio on: olet ylikoulutettu. Luokanopettajan äitiysloman sijaisuuteen hakee valtavasti ihmisiä, joilla on yliopistokoulutus joltakin muulta alalta kuin kasvatustieteistä ja nämä ihmiset ovat ylipäteviä, muodollisesti epäpäteviä ja sieltä rivien välistä tulkittuna liian paljon opiskelleita.

Isäni valmistui ammattikoulusta 60-luvun lopulla ja hänen mukaansa töitä sai marssimalla tehtaan portista sisälle. Monet tuolloin opiskelunsa päättäneet – olivat sitten ammattikoulutuksen tai akateemisen koulutuksen saaneita – pääsivät uraan kiinni helposti ja pystyivät nopeasti ylittämään omat vanhempansa elintasossa.

Entä nyt? Yliopistokoulutus ei takaa yhtään mitään, päin vastoin, akateeminen työttömyys kasvaa jatkuvasti eikä koulutus ole tae leveämmästä leivästä. Lannistavalta tuntuu, kun koulutusta on, järkeäkin on päässä vaikka muille jakaa ja kokemusta on vaikka mistä, mutta ovet tuntuvat olevan tiukasti kiinni. Eikä ihme, satojen hakijoiden joukosta tuntuu mahdottomalta erottua joukosta.

”Olet hakenut opetus- ja kulttuuriministeriössä avoinna ollutta virkaa (Kansainvälisen vaihdon sihteeri, työavain xx). Tehtävää haki 469 henkilöä. Virkaan valittiin NN.”

”Kiitos hakemuksestasi. Saimme hakuajan päättymiseen mennessä 209 hakemusta. Otamme lähiaikoina yhteyttä haastatteluun kutsuttaviin.”

Olisi kiva tietää, mitä näihin virkoihin valituilla on ollut sellaista, että he ovat ensiksi päässeet haastatteluun ja toiseksi tulleet valituksi. Suhteita? Kahdenkymmenen vuoden työkokemus vastaavista tehtävistä? Kyky luikerrella rekrytoijan aivoihin ja vaikuttaa ajatusten kautta valintaprosessiin?