Mainostaulujen takana

8.9.2014 minsu

Venetsia ei ole postikortti!

Hollantilaisessa dokumentissa Rakastan Venetsiaa (I love Venice) ääneen ja keskiöön pääsevät venetsialaiset, jota voi kai kutsua vähemmistöksi. Pysyvien asukkaiden määrä nimittäin vähenee jatkuvasti, dokumentissa viimeisin laskelma pysyvien asukkaiden määrästä oli vain hiukan yli 58 000. Turisteja taas riittää, ja vaikka määrää on vaikea täsmälleen sanoa, sen arvellaan olevan 20-30 miljoonaa vuodessa.

Venetsiasta on paikallisten asukkaiden mukaan tullut postikortti, jopa huvikeskus, Veniceland, jossa talot, kaupat ja ravintolat on tehty vain turisteille ja matkailulle. Kaupungin päättäjät eivät ole kiinnostuneet turismin vaikutuksista kaupungin likaantumiselle, rapistumiselle ja hitaalle hajoamiselle sekä elävän elämän katoamisesta manterelle. Lisäksi laitureihin on alkanut lipua jättiläismäisiä risteilyaluksia, jotka kuluttavat kaupungin perustuksia, sotkevat vettä ja merenpohjaa ja tuovat kaupunkiin kerrallaan jopa 35 ooo muutaman tunnin siellä kiertelevää kävijää, muiden samaan aikaan kaupungissa liikkuvien turistien lisäksi.

Karnevaalit heräteltiin henkiin 1980-luvulla ja alkuperäiseksi syyksi sille sanotaan olevan turistien houkuttelu kaupunkiin sellaisena kautena, jolloin heitä ei muutoin juuri ole. Eräs manterelle paennut paikallinen sanoi dokumentissa, ettei kukaan hänen tuttavistaan osallistu karnevaaleihin, että siellä turistit pukeutuvat koristeellisiin pukuihin ja kuvaavat toisiaan, esiintyvät toisilleen. Toinen paikallinen taas nautti juuri karnevaaliajasta, improvisoiduista juhlista ja esityksistä, jotka jatkuivat pitkälle yöhön.

Kauppojen, palveluiden ja elävän elämän katoaminen turismin tieltä nähtiin kuitenkin suureksi ongelmaksi ja paikallisten kadon syyksi. Jos palveluita ei ole ja kadut on kansoitettu vieraita kieliä ja aivan muunlaista elämää ja kokemuksia kaipaavilla ihmisillä, ei asumiseen ja pysyvään elämiseen sekä kaikkeen siihen kuuluvaan juuri ole tilaa. Kaupat muuttuvat turisteille suunnattuja tavaroita myyviksi, ravintoloiden hinnat nousevat pilviin, hotellien ja ravintoloiden työntekijät ovat muualta tulleita ja jokapäiväiselle elämiselle välttämättömät palvelut kuihtuvat. Kukaan ei halua ostaa perinteisillä käsityötavoilla tehtyjä valaisimia, koska liikkeen editse kulkee vain turisteja ja he haluavat ostaa tavaroita, jotka maksavat euron. Manterelle muuttaneet paikalliset kaipasivat kaupunkiaan ja eräs sanoi pohtivansa joka päivä takaisin muuttamista. Hän ei kuitenkaan halunnut takaisin nykyiseen Venetsiaan, vaan siihen, mikä oli joskus ennen turistivyöryn tuloa. Paluu menneeseen on kuitenkin mahdotonta, ja paikalliset kaipasivatkin kipeästi muutosta nykyiseen. Jotkut olivat palanneet, koska kaipaus oli muuttunut liian suureksi eikä elämä muualla tuntunut sellaiselta kuin se tuntuisi Venetsiassa, huolimatta ongelmista.

Paikalliset pelkäävät, että jos mikään ei muutu, turistimassa lopulta nielaisee koko kaupungin. Varakkaat ja vaurastuvat aasialaiset kansoittavat loputkin tilasta, joka on jäänyt eurooppalaisilta, amerikkalaisilta ja australialaisilta. Sellainen elävä kaupunki, joka on muutakin kuin postikorttien ja valokuvien tausta, katoaa, koska ei ole enää tilaa pitää yllä elämää ja kulttuuria, jota vain pysyvät asukkaat omalla toiminnallaan luovat. Tavallisten asukkaiden kadotessa lopullisesti Venetsian voi ympäröidä aidoin, pistää muutaman portin sopiville paikoille, asettaa pääsymaksut ja aukioloajat, tehdä siitä tekokaupungin, huvipuiston vailla sielua ja henkeä.

Rakastan Venetsiaa -dokumentin voi katsoa vielä vajaan kuukauden ajan Yle Areenasta.

Kuvat: bigfoto.com.

Kulttuuri Matkat Suosittelen Ajattelin tänään

7.9.2014 minsu

Rusinat pullasta

Olin viime viikolla erään alakoulun järjestämässä yleisurheilukilpailussa opettajana ja toimitsijana. Lajeja oli viisi ja lapset olivat saaneet itse päättää, mihin kahteen lajiin he aikoivat osallistua. He kiersivät lajipisteeltä toiselle luokka-asteen ja sukupuolen mukaan jaetuissa ryhmissä, tutussa porukassa siis, tulokset kirjattiin ja pois päästiin oman koulun ja ruokailun kautta puolilta päivin. Lapset olivat lapsia, enemmän ja vähemmän innokkaita, enemmän ja vähemmän tosissaan, nauttivat, jännittivät, tylsistyivät, riehaantuivat, riitelivät, kannustivat.

Se, mikä ihmetytti, oli keskustelu erään opettajakollegan kanssa. Osa vanhemmista oli suhtautunut kisapäivään hyvin nuivasti ja kriittisesti ja jotkut olivat ottaneet lapsensa kotiin päivän ajaksi. Kilpailu ei kuulemma tuntunut hyvältä eikä oikealta lapsia kohtaan. Kyse oli yhden koulun yleisurheilukilpailusta, jossa tärkeintä oli tulosten ja paremmuuden sijaan yhdessä oleminen, nauttiminen lämpimästä syyspäivästä, itsensä haastaminen ja liikkumisen ilo, vaikka tulokset toki myös mitattiin ja kirjattiin niin kuin oikeassa kilpailussa tehdään. Lajien parhaat jatkaisivat myös koulujen väliseen kilpailuun.

Pitääkö elämän olla aina kivaa ja järjestetty siten, että juuri minulla tai minun lapsellani on mahdollisimman hyvä ja kiva olla, aina? Kisat jännittivät, ahdistivat, pelottivat, en kiellä sitä, mutta eikö elämään kuulu jossain määrin myös jännitys, ahdistus ja pelko, ja ennen kaikkea niiden voittaminen, niiden kanssa elämään oppiminen ja niiden ajoittainen sietäminen? Entä jos kotiin jääneet lapset olisivat halunneet kilpailla ja viettää aurinkoisen päivän kavereidensa kanssa? Miten koskaan oppii sietämään ja voittamaan jännityksen, jos ei sitä pääse harjoittelemaan?

Millaisen mallin aikuiset antavat lapsilleen, jos epämiellyttävät asiat voi elämästään leikata pois tai ainakin pyrkiä siihen? Ettei ole pakko osallistua johonkin jos ei halua, vaikka se jälkeenpäin ajateltuna olisikin ollut kivaa tai ainakin osallistuminen olisi ollut jollakin tavalla itseluottamusta vahvistava kokemus? Että jos jokin tuntuu jännittävältä, on parempi välttää sitä kuin haastaa itsensä ja voittaa pelkonsa? Harva pystyy aikuiselämässään poistamaan epämiellyttäviä tai jännittäviä asioita ja mitä enemmän niitä on oppinut kohtaamaan ja miten pienestä harjoittelun on aloittanut, sitä siedettävämmältä niiden kohtaaminen tuntuu. Palavereita, kokouksia, esitelmiä, uudelle työpaikalle menemisiä, vieraiden ihmisten kohtaamisia on elämä täynnä eivätkä ne kaikki todellakaan tunnu kivoilta, mutta niitä on aika vaikea välttääkään. Tai entä jos haluaisi kokeilla uusia asioita, mutta ei jännitykseltään pysty, eikö se rajoita elämistä, kavenna sitä ja vie pois mahdollisuuksia uuteen?

Onko koulu ja elämä ylipäätään kuin pulla, josta voi valita ne itseä miellyttävät ja tärkeiksi kokemansa asiat ja syödä ne ja jättää syömättä epämiellyttävät, tylsät tai mitättömiksi kokemansa asiat?

Ps. Oma lapsi osallistui viikonloppuna paikallisen lasten kulttuurikeskuksen järjestämän tapahtuman keppihevosten estekisaan. Häntä jännitti, pelottikin, mutta hän halusi silti osallistua. Ennen omaa vuoroa sydän hakkasi tuhatta ja sataa, mutta hän meni kentälle hevosensa kanssa, laukkasi ympäri radan ja ylitti kaikki neljä estettä, sai aplodit ja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hänellä oli ollut kivaa, vaikka voittoa ei tullutkaan ja vaikka etukäteen oli jännittänyt. Itsevarmuutta tuli lisää, samoin kuin uusia kokemuksia ja luottamusta siihen, että minä pystyn.

Kulttuuri Suosittelen Raha Ajattelin tänään