Kun unelmien toteuttaminen pelottaa

20140713_211415 pienempi.jpg

Minulla on ollut yksi suuri haave teini-iästä lähtien. Olen sitä yrittänyt toteuttaa muutamaan kertaan, mutta se on tyssännyt eniten uskon ja rohkeuden puutteeseen, jonka olen piilottanut esimerkiksi ajan vähyyteen tai muihin asioihin keskittymiseen. Totuus on se, että pelkään yrittää toteuttaa unelmaani, koska jos yritän ja epäonnistun, koko aikuiselämän hellimäni haave kariutuisi eikä minulle jäisi enää mitään. Uskon puute on siten kangistanut ja estänyt minua tosissani kokeilemasta ja yrittämästä.

Nimittäin jos ei yritä, ei voi epäonnistua.

Mutta uskon puutteella on kääntöpuolensa. Jos ei yritä, ei voi onnistua. En voi tietää, onnistunko saavuttamaan unelmaani, jos en edes yritä.

Nyt olen kuitenkin siinä tilanteessa, ettei minulla ole enää tekosyitä, joiden taakse piiloutua. Ei ole aikaa, energiaa ja päätä kuormittavaa opiskelua eikä aikaa, energiaa ja mahdollisesti päätä kuormittavaa työtä. Lapsi menee kahden viikon kuluttua päiväkotiin, joten minulla on aikaa ja mahdollisuuksia alkaa toteuttaa itseäni. Kaksi viikkoa tuntuu vain niin kovin pitkältä ajalta, kun pää on täynnä ajatuksia ja sormet syyhyävät aloittamaan. Tai oikeastaan jatkamaan, koska alku on jo valmiina satunnaisten varastettujen oman ajan hetkien jäljiltä. Silti pelottaa, ettei usko riitä, että tekosyyt latistavat lupaavat ideat ja unelma jää pelkäksi unelmaksi ilman, että olisin edes yrittänyt toteuttaa sitä.

Kuitenkin olen nyt valmis. Olen elänyt, nähnyt ja kokenut riittävästi elämää ja lukenut tarpeeksi muiden kirjoittamia ja kertomia tarinoita. Nyt on minun aikani kertoa omia.

Suhteet Oma elämä Suosittelen Ajattelin tänään

Aikuiset ystävät

Mistä löytää ystäviä, kavereita tai edes hyvänpäiväntuttuja, jos muuttaa aikuisena toiselle paikkakunnalle?

Nyt se on nimittäin iskenyt ja lujaa: yksinäisyys. Entiselle paikkakunnalle reilu vuosi sitten jääneet ystävyydet ovat muuttuneet sellaisiksi ihmissuhteiksi, joissa soitellaan ehkä kerran kuussa ja nähdään kuulumisia Facebookissa. Ollaan ystäviä, muttei enää tehdä spontaaneja leikkipuisto- tai lounastreffejä, käydä lenkillä tai kahvilla tai kaljalla, vaan tapaamiset järjestetään puhelimitse kalenterien kanssa. Kun nähdään, ollaan kuin etäisyyttä ei olisi, mutta yhteinen arki on hävinnyt siihen maantieteelliseen etäisyyteen. Lasten kasvun huomaa selvemmin ja kuulumiset ovat niitä isojen muutosten kuulumisia, valmistumisia ja päiväkodinvaihtoja, ei muutaman päivän unihankaluuksia tai seminaarivitutuksia.

Mistä aikuinen ihminen löytää kavereita? Kolme-nelikymppiset ovat useimmiten jollakin tavalla vakiintuneita perheeseen, työpaikkaan ja kaveriporukkaan. Kiinnostusta uusien ihmisten tutustumiseen hyvänpäiväntuttuvaihetta pidemmälle ei välttämättä ole. Kun on jo kaveriporukkaa ja ystäviä ympärillä, ei edes hae uusia ihmisiä. Vasta paikkakunnalle muuttaneen on vaikea löytää ja tutustua ja yrittää ylittää se ”en tarvitse enää uusia ystäviä”-este. Harrastuksista kavereita saattaa löytyä, mutta useimmiten tanssitunnilla tai jumpassa käydään nimenomaan harrastamassa, pukukopissa vaihdetaan moikat ja vaatteet, ei jäädä turisemaan – saati kutsuta kahville. Jotkut harrastusporukat saattavat olla todella sisäpiiriläisten kansoittamia ja ulkopuolista ei niin vain päästetä edes porukan laidalla, nimimerkillä kokemusta on.

Aikuinenkin kaipaa kavereita, vaikkeivät suhteet olisikaan sellaisia kiireettömiä ja aikaan sitoutumattomia hengailusuhteita kuin kaksikymppisenä. Aikuisena kavereilta odottaa seuraa, sellaista, jonka kanssa nauraa, käydä kahvilla tai kaljalla, jumpassa tai tanssitunnilla, lenkillä jossa pääosassa ei välttämättä ole liikunta vaan jutustelu. Aikuisena kavereita ei tarvitse nähdä joka päivä, ei välttämättä joka viikko. Tärkeintä on se, että jossain lähellä on olemassa joku, jolle soittaa kun haluaa nähdä jonkun muun kuin työkaverin tai perheenjäsenen.

Suhteet Ystävät ja perhe Hyvä olo Ajattelin tänään