Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen mielestä pyssyleikit kuuluvat ainakin jossain määrin lasten (poikien) maailmaan. (Yksi hyvä, tosin vanha artikkeli aiheesta täällä.) En itse ole pyssyleikkien suurin ystävä, mutta vaikea on vetää raja siihen, mikä leikissä tai leikkipyssyissä on harmitonta osoittelua ja mikä taas viittaa tappamiseen. Enkä oikein usko, että etenkään päiväkoti-ikäinen ymmärtää juuri mitään elämän rajallisuudesta ja siitä, että oikeassa maailmassa asetouhujen seurauksena joku saattaa oikeasti kuolla. Eikä häntä saa enää koskaan takaisin. Kuolemaa ei lapselta pysty piilottamaan, eikä piilottamisyrityksissä mitään järkeä olisikaan, mutta kuoleman lopullisuus on aikuisellekin vaikea ymmärtää ja hyväksyä.

Mutta miten puhua lapsen kanssa sodasta ja siitä, että ihmiset tarkoituksella ja tietoisesti tappavat toisiaan? Pitääkö siitä puhua, kannattaako siitä puhua? Niin kuin ei kuolemaa, ei sotaakaan voi piilottaa lapselta. Yrittää voi etenkin sen ikäiseltä, joka ei osaa lukea, mutta juttuja lapset kuulevat  ympärillään. Vaikka Suomessa ei ole sodittu vuosikymmeniin, eivätkä nykylasten isovanhemmatkaan ole sota-aikana välttämättä eläneet, saati sotineet, ovat sodat silti läsnä. Päiväkotikaverina voi olla sotaa pakoon lähtenyt lapsi, kahvilassa naapuripöydän aikuiset puhuvat Ukrainan tilanteesta, Pikku Kakkosen jälkeen televisio jää auki ja Uutiset minuutissa kertovat jostakin sotatapahtumasta.

Gunilla Bergströmin Mikko Mallikas -kirjat ovat paitsi hauskoja kertomuksia pienen pojan elämästä ja maailmasta, mutta niissä on myös syvempiä uomia ja opetuksia. Ne käsittelevät ystävyyttä, kiusaamista, mielikuvitusmaailmaa ja niin kuin tämä Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen, sotaa ja sitä rinnastettuna poikien intoon pyssyleikkejä ja leikkiaseita kohtaan. Mikon ystävän Hamdin isä on ollut sodassa eikä hän suostu kertomaan siitä pojille vaikka nämä kuinka inttävät. Sen sijaan hän kertoo sisukkaasta muurahaisesta, joka toimii vertauskuvana ihmisestä ja ihmisyydestä ja siitä, ettei pidä antaa pahan voittaa, nujertaa tai lannistaa. Sitä, mikä rikottiin, voi yrittää korjata. Sota on tarkoituksetonta, siinä ei ole mitään ihailtavaa ja molemmilla osapuolilla on joukossaan sekä hyviä että pahoja.

Pahuus, joka saa ihmiset tappamaan ja vahingoittamaan toisiaan, on vaikea hyväksyä ja ymmärtää. Jokaisessa ihmisessä on pahoja ja pimeitä puolia, jotka saattavat nousta tai välähtää esille. Lasten maailmassa hyvä ja paha voivat olla hyvin kahtia jakautuneita. Lumikki on täysin ja läpikotaisesti hyvä, äitipuoli on läpeensä paha. Asiat ovat joko-tai, eivät sekä-että. Lapsella voi olla myös joku oma ulkoistettu paha tai ilkeä puoli, joka käskee lasta tekemään jotakin pahuutta. Mielikuvitusystävä sanoi, että seinään voi piirtää.

En tiedä, mikä olisi oikea tapa puhua lapsen kanssa sodasta. Mikko Mallikas ja sisukas muurahainen on yksi tapa käsitellä asiaa. Sadut ja tarinat ovat siinä mielessä hyviä tapoja hyvän ja pahan käsittelemiseen, että aikuinen on tilanteessa suodattimena ja läsnä. Lapsi käsittää tarinan mielikuvituksessaan eikä sitä ole valmiiksi kuvitettu. Tarina voi olla pelottava, mutta se ei valtaa mieltä aivan samoin kuin televisiosta katsottu tarina. Lisäksi aikuinen voi lukutavallaan lieventää pelottavia tapahtumia ja niistä voi jutella vaikka heti, kesken lukemisen.

Leimaudunpa sitten kukkahattutädiksi tai en, mutta minusta lapsen mieltä pitäisi suojella mahdollisimman pitkään. Pumpulissa tai kuplassa ei voi kasvattaa, mutta kaikkea pahuutta ei tarvitse esitellä. Kuolema tulee kyllä elämässä eteen, kuolleina oravina, lintuina tai lemmikkimarsuina – ja myös menehtyneinä pappoina tai isomummoina. Se tulee eteen myös ympäröivästä maailmasta, sitä ei voi sulkea minkään seinän tai oven taakse, ja silloin olisi oltava jotain, jonka avulla pahuutta voi yrittää käsitteellistää tehdä jollain tavalla ymmärrettäväksi lapselle. Että oikeassa maailmassa on olemassa pahaa, mutta enimmäkseen kuitenkin kaikkea hyvää.