Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjan Sielut kulkevat sateessa Leo Moreau keräilee kumiankkoja. Silti hänen kokoelmansa ei vedä vertoja amerikkalaisen Charlotte Leen kokoelmalle, jossa on 5239 erilaista kumiankkaa. Mummon kaapeista löytyy pusseittain käytettyjä ja tyhjiä muovipusseja ja pussinsulkijoita. Mummo on elänyt sota-ajan pulan ja niukkuuden, jolloin kaikki oli säästettävä, hyötykäytettävä tai ”tuunattava”. Joku kerää posliininorsuja, toinen postimerkkejä, kolmas ulkomaisia jääkaappimagneetteja. Keräily on harmiton harrastus, joka ei täytä koko mieltä ja asuntoa.

Keräily voi olla myös pakkomielle niin kuin Hesarissa kerrottiin tänään (artikkeli himohamstraajista täällä). Koti täyttyy roinasta ja tavarasta, jota ei välttämättä edes oteta ulos siitä pussista, jossa se kotiin kannettiin. Kodista loppuu tila, pesuhuoneeseen ei mahdu peseytymään ennen kuin siirtää jotakin sieltä ulos, siivoaminen on mahdotonta. Tällaiselle minun kaltaiselleni siivousintoiselle ja ötökkäkammoiselle paisuvat tavaravuoret ja kamaan peittyneet nurkat aiheuttaisivat ahdistusta. Jo pelkkä artikkelin kuvien katsominen aiheuttaa epämiellyttävän olon, ei siis tasolla hyi, miten vastenmielistä tai ohhoh, onpas mummeli kerännyt tavaraa, vaan sellaista fyysistä levottomuutta ja inhotusta. En pystyisi henkisesti hengittämään kaiken sen kaman keskellä.

Olen viimeisen vuoden aikana pyrkinyt karsimaan tavaramäärää. Se on pysynyt järkevissä ja siedettävissä mitoissa koko aikuisikäni jatkuvien muuttojen takia, mutta nyt tavaran karsiminen, kierrättäminen ja hävittäminen on tietoista ja järjestelmällistä. Ehkä siihen liittyy myös jostain (stressin, mielikuvituksen ja googlen yhdistelmästä) ilmestynyt ötökkäkammo, jonka myötä kaappeja tulee siivottua ja nurkkia nuohottua säännöllisesti. On myös jotenkin helpompi hengittää ja olla, kun joka nurkka ei ole täynnä huonekaluja, kirjoja tai tunnearvoista tilpehööriä.

Ehkä kuuluisimmat keräilijät ovat newyorkilaisveljekset Homer ja Langley Collyer (syntyivät 1880-luvulla, kuolivat 1947), joista on kirjoittanut kirjan esimerkiksi E.L. Doctorow (suom. Homer ja Langley, 2013). New Yorkin palolaitos kutsuu täyteen ahdettuja huoneistoja vielä nykyäänkin Collyereiksi. Veljesten huoneisto Viidennellä avenuella oli niin täyteen ahdettu, että siellä joutui kulkemaan tavarakasojen väliin jätettyjä tunneleita pitkin. (Googlettamalla löytyy kuvia veljesten asunnosta hakusanoilla Collyer Brothers.)

On siis keräilyä ja keräilyä. Mikä on todella kiinnostavaa – ja myös pelottavaa – on se, ettei vimmainen keräilijä välttämättä näe omassa keräilyssään ja tavaran haalimisessaan mitään omituista, kummallista tai huolestuttavaa. Lukiolainen, jonka huone on ollut tavaran varastoimisesta vapaa alue, ahdistuu kun isä alkaa hivuttaa romujaan sinne. Isä ei näe siinä mitään omituista. Miksei sinne voisi varastoida kun muualle ei mahdu, edes vain vähän, edes nämä? Ikääntyvää äitiä ärsyttää kun lapset huolestuvat jatkuvasta hamstraamisesta, homeenhajusta ja epäsiisteydestä. 

Se, mikä toiselle on normaalia toimintaa ja tapa elää, on toiselle epätervettä ja jotenkin vinksahtanutta käytöstä. Toiminta, jonka toinen näkee järkevänä, esiintyy toiselle huolestuttavana.