Penthouse North

Kuva: Johanna St Michaels/SVT (täältä).

Kanavapujotellessani joulupäivänä pysähdyin sattumalta katselemaan dokumenttia Penthouse North alunperin ruotsalaisesta, mutta sittemmin newyorkilaistuneesta, Agneta Eckemyristä. Hän muutti kaupunkiin hyvin nuorena, työskenteli mallina ja näyttelijänä ja teki uraa myös vaatesuunnittelijana. Elämä oli kenties ollut ylellistä, mutta se ei sitä dokumentin aikana enää ollut ja lopullisesti se karisi kuvausten edetessä ja Eckemyrin antaessa tekijöiden tulla sisemmäs elämäänsä.

Aluksi dokumentin oli tarkoitus kuvata kauneutta ja 70-luvun jetset-elämän ja suhteen ulkonäköön muuttumista ihmisen vanhetessa, mutta se muuttui hyvin tummasävyiseksi Eckemyrin oman elämäntilanteen ja terveyden alkaessa muuttua. Se ei enää lopussa kuvannut vahvaa ja määrätietoista naista, joka sattui olemaan yli kuusikymppinen, vaan terveydeltään rapistuvaa ja haurasta naista, joka kamppaili häätöoikeudenkäynnin, rahavaikeuksien ja lopulta myös häntä hyväksikäyttäneen vuokralaisen kanssa.

Dokumenttia kuvattiin noin kahden vuoden ajan ja muutos näyttäytyi aika karmaisevalta. Jatkuvasti läsnä ja vierellä olleet ystävät eivät välttämättä huomanneet mielen horjumista, mutta dokumentin ajallisen tiiviyden kautta se tuli hyvin esille. Surulliselta tuntui se, että yli neljäkymmentä vuotta New Yorkissa asunut nainen joutui palaamaan itselleen vieraaseen maahan menetettyään ensin kotinsa, suuren osan tavaroistaan, todennäköisesti itselleen perheenjäseniksi muodostuneet eläimensä sekä ystävänsä ja muuttamaan vanhainkotiin.

Se, mitä nyt pitää tärkeänä sekä saavuttamisen ja tavoittelemisen arvoisena, voi joskus olla täysin turhaa, sen voi menettää nopeasti, se ei enää tunnu tärkeältä tai sen unohtaa oman mielen haurastuessa. Tämänhetkiset unelmat eivät silti ole yhtään sen vähemmän tärkeitä, vaikka ne voivat muuttua tai hävitä ajan kuluessa.

Olisiko Agneta Eckemyr ollut eräällä tavalla turvassa, jos hän olisi omistanut seinät ympärillään? Entä jos hän olisi pystynyt solmimaan vuokranantajiensa kanssa itselleen edullisen sopimuksen ja varmistamaan kohtuullisen tulevaisuuden itselleen ajoissa?

Kuinka pitkälle tulevaisuuttaan voi varmistella ja suunnitella? Kannattaako tehdä viiden, kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden suunnitelmia tai laskelmia? Pitääkö säästää eläkettä varten? Kannattaako ottaa lainaa, joka pistää talouden ahtaammalle nyt ja ostaa seinät ympärilleen, vai elää nyt ja antaa tulevaisuuden hoitaa itsensä?

Entä jos suunnittelee ja varmistelee ja elämä tekee silti kuperkeikan ja pistää kaiken uusiksi? Ovatko suunnitelmat menneet hukkaan? Olisiko ollut parempi elää huolettomana ja antaa elämän kuljettaa?

Minulla ei ole vastauksia. En usko että kenelläkään on. Vaikka kuinka suunnittelisi ja varmistelisi, ei voi tietää, mitä tapahtuu. Voi jäädä auton alle astuessaan ulos ulko-ovesta. Voi elää satavuotiaaksi, vaikka pelkäsi saavansa syövän tai dementian. Voi saada turvatun vanhuuden, vaikkei säästänytkään eläkerahastoon. Voi menettää kaiken, vaikka kuvitteli omistavansa jotakin lopun elämäänsä.

Agneta Eckemyrillä oli ystäviä, jotka kannattelivat häntä hänen itsensä alkaessa tarvita sitä yhä enemmän. Seinät voivat tuoda turvaa ja pysyvyyttä, mutta ystävyyttä ei voi ostaa, sitä varten ei voi säästää, sitä voi tiettyyn pisteeseen asti turvata ja varmistella, mutta pelkkään omaan hyötymiseen sitä ei voi kasata. Pelottavaa olisi ajatella, ettei Eckemyrillä olisi ollut ketään pitämässä hänestä huolta. Ei ketään, joka selittäisi hänelle, miten oikeudenkäyntiprosessi etenee, miten hän voi puolustaa itseään, ei ketään, kenen kanssa mennä hakemaan ruokapalvelusta apua, ketään, kuka käskisi tyhjentää jääkaapin ikivanhoista ruuista, kun itse ei siihen pystyisi tarttumaan tai näkisi homeisissa salaateissa mitään ongelmaa.

Pelottavaa on täysi yksinäisyys. Että vaikka olisi jotakin omaa, ei olisi ketään joka pitäisi kädestä kiinni.