Rusinat pullasta

Olin viime viikolla erään alakoulun järjestämässä yleisurheilukilpailussa opettajana ja toimitsijana. Lajeja oli viisi ja lapset olivat saaneet itse päättää, mihin kahteen lajiin he aikoivat osallistua. He kiersivät lajipisteeltä toiselle luokka-asteen ja sukupuolen mukaan jaetuissa ryhmissä, tutussa porukassa siis, tulokset kirjattiin ja pois päästiin oman koulun ja ruokailun kautta puolilta päivin. Lapset olivat lapsia, enemmän ja vähemmän innokkaita, enemmän ja vähemmän tosissaan, nauttivat, jännittivät, tylsistyivät, riehaantuivat, riitelivät, kannustivat.

Se, mikä ihmetytti, oli keskustelu erään opettajakollegan kanssa. Osa vanhemmista oli suhtautunut kisapäivään hyvin nuivasti ja kriittisesti ja jotkut olivat ottaneet lapsensa kotiin päivän ajaksi. Kilpailu ei kuulemma tuntunut hyvältä eikä oikealta lapsia kohtaan. Kyse oli yhden koulun yleisurheilukilpailusta, jossa tärkeintä oli tulosten ja paremmuuden sijaan yhdessä oleminen, nauttiminen lämpimästä syyspäivästä, itsensä haastaminen ja liikkumisen ilo, vaikka tulokset toki myös mitattiin ja kirjattiin niin kuin oikeassa kilpailussa tehdään. Lajien parhaat jatkaisivat myös koulujen väliseen kilpailuun.

Pitääkö elämän olla aina kivaa ja järjestetty siten, että juuri minulla tai minun lapsellani on mahdollisimman hyvä ja kiva olla, aina? Kisat jännittivät, ahdistivat, pelottivat, en kiellä sitä, mutta eikö elämään kuulu jossain määrin myös jännitys, ahdistus ja pelko, ja ennen kaikkea niiden voittaminen, niiden kanssa elämään oppiminen ja niiden ajoittainen sietäminen? Entä jos kotiin jääneet lapset olisivat halunneet kilpailla ja viettää aurinkoisen päivän kavereidensa kanssa? Miten koskaan oppii sietämään ja voittamaan jännityksen, jos ei sitä pääse harjoittelemaan?

Millaisen mallin aikuiset antavat lapsilleen, jos epämiellyttävät asiat voi elämästään leikata pois tai ainakin pyrkiä siihen? Ettei ole pakko osallistua johonkin jos ei halua, vaikka se jälkeenpäin ajateltuna olisikin ollut kivaa tai ainakin osallistuminen olisi ollut jollakin tavalla itseluottamusta vahvistava kokemus? Että jos jokin tuntuu jännittävältä, on parempi välttää sitä kuin haastaa itsensä ja voittaa pelkonsa? Harva pystyy aikuiselämässään poistamaan epämiellyttäviä tai jännittäviä asioita ja mitä enemmän niitä on oppinut kohtaamaan ja miten pienestä harjoittelun on aloittanut, sitä siedettävämmältä niiden kohtaaminen tuntuu. Palavereita, kokouksia, esitelmiä, uudelle työpaikalle menemisiä, vieraiden ihmisten kohtaamisia on elämä täynnä eivätkä ne kaikki todellakaan tunnu kivoilta, mutta niitä on aika vaikea välttääkään. Tai entä jos haluaisi kokeilla uusia asioita, mutta ei jännitykseltään pysty, eikö se rajoita elämistä, kavenna sitä ja vie pois mahdollisuuksia uuteen?

Onko koulu ja elämä ylipäätään kuin pulla, josta voi valita ne itseä miellyttävät ja tärkeiksi kokemansa asiat ja syödä ne ja jättää syömättä epämiellyttävät, tylsät tai mitättömiksi kokemansa asiat?

Ps. Oma lapsi osallistui viikonloppuna paikallisen lasten kulttuurikeskuksen järjestämän tapahtuman keppihevosten estekisaan. Häntä jännitti, pelottikin, mutta hän halusi silti osallistua. Ennen omaa vuoroa sydän hakkasi tuhatta ja sataa, mutta hän meni kentälle hevosensa kanssa, laukkasi ympäri radan ja ylitti kaikki neljä estettä, sai aplodit ja oli hyvin tyytyväinen itseensä. Hänellä oli ollut kivaa, vaikka voittoa ei tullutkaan ja vaikka etukäteen oli jännittänyt. Itsevarmuutta tuli lisää, samoin kuin uusia kokemuksia ja luottamusta siihen, että minä pystyn.