Seiskaluokkalaiset ja Rosa Parks
Oli päättöharjoittelun viimeinen oma oppitunti. Olin edellisellä tunnilla puhunut seiskaluokkalaisille Atlantin kolmiokaupasta ja erityisesti ihmisten sieppaamisesta ja kuljettamisesta Afrikasta Amerikkaan myytäväksi orjiksi, orjuudesta ja plantaasinomistajista, puuvillaviljelmistä ja ihmisen pitämisestä omaisuutena. Olin kuunnellut nykyafroamerikkalaisten laulavan vanhoja orjalauluja, negrospiritualeja, joissa laulettiin pyhimyksistä ja tuomiopäivästä, jolloin paha saisi palkkansa ja kaikki kärsimykset hyvitettäisiin.
Olimme katselleet Tuulen viemää kaikessa sen lapsellisuudessa ja oman ajan kuvassaan. Olin kertonut Mammyn eli Hattie McDanielin saamasta Oscarista, jota hän ei saanut hakea palkintotilaisuudessa. Koska häntä ei päästetty koko palkintojenjakotilaisuuteen. ”Eikö olisi voitu tehdä yhtä poikkeusta?” joku kysyi. Ei, ei tehty.
Oli lopputunti. Olimme kahlanneet Tuulen viemän mukana sisällissodan, etelän häviön, Gettysburgin musertavan tappion. Olimme tarkastelleet etelän ja pohjoisen eroja, pohtineet miksi Rhett Butler sanoi etelässä olevan vain orjia, puuvillaa ja ylimielisyyttä, olimme seuranneet Scarletin ja Rhettin pakomatkaa Atlantasta kohti Taraa.
Oli aika palata takaisin. Oli aika puhua siitä, mitä ei tapahtunut kun orjat vapautettiin sisällissodan jälkeen. Seiskaluokkalaiset tietävät paljon, mutta he ovat lapsellisia, viattomia, innostuneita ja haluavat tietää, miksei asioissa ole oikeudenmukaisuutta. He tiesivät – tai arvasivat, pystyivät kuvittelemaan – mitä tapahtui mustalle, jota syytettiin rikoksesta, jonka hän oli tehnyt tai johon hän oli syytön. He halusivat uskoa, että kun orjuus lopetettiin, kaikki kääntyi hyväksi.
Loin heidän silmiensä eteen alabamalaisen kaupungin ja erään sen asukkaan, 42-vuotiaan mustan naisen, joka työskenteli kotiapulaisena. Hän siivosi valkoisen perheen taloa, luuttusi lattioita, laittoi ruokaa, pesi valkoisen perheen pyykkejä, hoiti ehkä lapsia. Työ oli raskasta 50-luvun kodissa, jossa ei ollut samanlaisia imureita, pyykinpesutorneja ja mikroaaltouuneja kuin nykykodeissa. Hän oli väsynyt, ehkä hänen jalkojaan särki, ehkä häntä odotti kotona samanlainen rupeama siivousta, ruuanlaittoa, läksyjen kuulustelua.
Luokkahuoneesta ja sen oppilaista tuli linja-auto matkustajineen. Etupenkeissä istui vain valkoisia, takapenkeissä vain mustia. Keskellä oli muutama paikka, joille sai istua valkoinen tai musta, mutta musta vain siihen asti, että linja-auto olisi täynnä ja joku valkoinen ilman paikkaa. Heräsikö mustien penkeissä istuvissa seiskaluokkalaisissa tunne epäoikeudenmukaisesta kohtelusta, tunsivatko valkoisten penkeissä istuvat oppilaat itsensä etuoikeutetuiksi?
Nainen astui sisälle linja-autoon. Hän tervehti kuljettajaa ja käveli kohti takaosaa. Hän istui paikalle, johon sai istua joko musta tai valkoinen. Ehkä hän huokaisi. Ehkä hän halusi vain istua bussimatkan, levähtää ja sulkea silmänsä. Bussi lähti liikkeelle ja ajoi muutaman pysäkinvälin. Sitten kyytiin tuli pieni valkoisten miesten ryhmä. Kuljettaja huusi, niin kuin kuljettajilla oli silloin Yhdysvalloissa tapana: ”Neekerit, siirtykää taakse!”
Luokkaan laskeutui hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. He katsoivat linja-autossa istuvaa naista. ”Mitä tapahtui?” kysyin.
Yksi käsi nousi. ”Ei mitään.”
Ei mitään. Nainen ei suostunut luovuttamaan paikkaansa. Hän oli siivonnut valkoisen perheen taloa, luutunnut lattiaa, pessyt valkoisen perheen pyykkejä, laittanut ruokaa valkoiselle perheelle.
”Joskus elämässä tulee sellainen hetki, jolloin sitä vain päättää että nyt riittää,” sanoin. Naiselle oli tullut sellainen hetki. Ei enää.
Nousin ylös. Kerroin, että kuljettaja oli lähtenyt ulos soittamaan poliisit. Nainen oli pidätetty, viety putkaan ja haastettu oikeuteen. Hänet oli tuomittu häiriköinnistä. Hän oli valittanut korkeimpaan oikeuteen, joka totesi että rotuerottelu linja-autoissa oli perustuslain vastaista.
Seiskaluokkalaiset rakastavat tarinoita. Historia on niitä täynnä. Joskus tarinan tekeminen eläväksi vaatii vain yhden valkokankaalle suureksi heijastetun kuvan, oikean ryhmän, rohkeutta ja heittäytymistä. Toivottavasti he muistavat Rosa Parksin.