Silpputöiden ja päivähoidon yhdistelmä

Työelämä on murroksessa -klisee on tuttu kaikille. Työtä ei tehdä kahdeksasta neljään, seitsemästä kolmeen tai yhdeksästä viiteen, työpaikalle ei välttämättä siirrytä kotoa tai jos siirrytään, ei niin tehdä välttämättä joka päivä. Työtä saatetaan tehdä pätkissä, jolloin työsuhteet tai toimeksiannot vaihtelevat työttömyysjaksojen kanssa. Työtä ei tehdä välttämättä työsuhteessa kuukausittain maksettavaa palkkaa vastaan, vaan sitä saatetaan tehdä esimerkiksi yrityksen tai toiminimen kautta tai freelancerina. Työtä voidaan tehdä myös siten, että välillä sen tekemiseen saa rahoitusta, esimerkiksi apurahaa taiteelliseen työskentelyyn tai tutkimuksen tai sen osan tekemiseen, ja välillä sitä tehdään ilman rahaa, käytännössä jonkun lähipiirissä olevan suuremman kukkaron avustuksella tai erilaisissa osa- tai määräaikaisissa hanttihommissa rahaa ansaiten.

Subjektiivinen päivähoito-oikeus kehitettiin mahdollistamaan etenkin naisten työssäkäyntiä, ja se toteutui asteittain 1990-luvulla. Sen kautta perheillä on mahdollisuus päättää itse milloin ja kuinka paljon lapsi tarvitsee päivähoitoa vanhempien ollessa töissä tai opiskellessa. Sen tarvetta voidaan kontrolloida tällä hetkellä käytännössä päivähoidon ja vanhempien välisten keskustelujen kautta, mutta siihen kohdistuvat järjestelmälliset rajoitukset on ainakin vielä saatu estettyä. Subjektiivinen päivähoito mahdollistaa toki myös väärinkäytön, lapsen pitämisen päivähoidossa vaikka vanhemmista toinen tai jopa molemmat ovat kotona, mutta määrä on kuitenkin suhteellisen pieni ja syyt sellaisia, että lapsi on perustellusti hoidossa oman etunsa vuoksi.

Eräällä perheellä on syksyllä esikouluun menevä lapsi. Äiti on määräaikaisia sijaisuuksia tekevä opettaja ja isä postdoc-tutkija. Äiti on tehnyt useamman vuoden ajan lukuvuoden mittaisia sijaisuuksia, vaikka hän on muodollisesti pätevä aineenopettaja. Isä saa rahoitusta tutkimukselleen, mutta se on kovin pätkittäistä vaikka tutkimusaihe on erittäin ajankohtainen ja arvoltaan perusteltu. Perheeseen odotetaan syysvauvaa.

Esikoulu muuttui vuoden alussa velvoittavaksi eli jokainen vuonna 2009 syntynyt lapsi menee syksyllä esikouluun. Eskaripäivä on kestoltaan neljä tuntia ja se sijoittuu tavallisesti aamupäivälle. Mikäli lapsi tarvitsee päivähoitoa, sitä järjestetään esikoulun ”ympärille”, aamuun ja iltapäivään, mikäli vanhemmat käyvät töissä noin aamu- ja iltakuuden välisenä aikana arkipäivisin eikä hoidolle ole tarvetta öisin tai viikonloppuisin.

Esimerkkiperheen kotikunta on resurssipulassaan päättänyt rajata voimakkaasti päivähoito-oikeutta. Mikäli kotona hoidetaan pientä sisarusta, ei oikeutta päivähoitoon ole. Esimerkkiperheen äiti toivoisi pääsevänsä osa-aikatöihin ensi keväänä vauvan ollessa noin kuuden kuukauden ikäinen, jotta miehen epäsäännöllisten tulojen lisäksi olisi jotain pysyvää ja työskentely tukisi myös työllistymistä vanhempainvapaan jälkeen. Yksi isovanhemmista olisi valmis hoitamaan vauvaa, mutta ei välttämättä jaksa hoitaa sekä vauvaa että esikoululaista, etenkin kun vanhempi lapsi pitäisi viedä esikouluun puoli yhdeksäksi ja hakea esikoulusta puoli yhdeltä, vauvan kanssa, julkisia liikennevälineitä käyttäen.

Eihän tilanteessa pitäisi olla mitään ongelmaa. Esikoululainen on syksyllä eskarissa neljä tuntia ja häntä viedään ja haetaan jollakin kokoonpanolla kotoa eskariin ja takaisin. Isä voi viedä hänet aamuisin ja äiti tai isovanhempi hakea päivällä. Keväällä hän on sitten äidin työskentelypäivinä eskarin lisäksi myös päivähoidossa, jos kerran isovanhempi ei jaksa hoitaa molempia lapsia.

Mutta. Perheen isä on saanut syksyksi tutkijanpaikan toiselta paikkakunnalta, joka on niin kaukana, ettei välimatkaa kuljeta päivisin edestakaisin. Äitiä pelottaa kuinka hän jaksaa viedä ja hakea vanhemman lapsen joka päivä neljäksi tunniksi esikouluun vauvan kanssa julkisilla kulkuvälineillä. Häntä myös arveluttaa se, turhautuuko kuusivuotias olemaan kotona äidin ja vauvan kanssa. Vauvaperheen arki voi olla hyvin rikkonaista ja vaativaa, vauva vie paljon huomiota vanhemmalta eikä äiti välttämättä jaksa tarjota isommalle lapselle sellaista tekemistä, jota ammattikasvattajat tarjoavat päivähoidossa. Puistoissa tai perhekerhoissa ei juurikaan kuusivuotiaita ole, he ovat pääsääntöisesti päiväkodissa, ja kuusivuotias lapsi on jo sen ikäinen, että hän kaipaa paljon ikäistään seuraa. Pienen vauvan kanssa siirtyminen johonkin tiettynä aikana olevaan kerhoon tai tapaamiseen tai vain leikkipuistoon voi kestää tai estyä kokonaan ja jokainen viisi-kuusivuotiaan kanssa päivän pelkästään sisällä viettänyt tietää, kuinka seinät alkavat jossain vaiheessa kaatua päälle.

Vielä isompi mutta on se, ettei esimerkkiperheelle ole kevääksi luvassa mitään päivähoitomahdollisuutta vanhemman lapsen esikoulun lisäksi, koska kunnassa päätökset tehdään vuodeksi kerrallaan, elokuun alusta seuraavan vuoden heinäkuun loppuun. Äidin keväällä muuttuva työllisyystilanne ei vaikuta nyt tehtävään päivähoitopäätökseen, se on voimassa vuoden kerrallaan. Sitä ei siis tarkastella uudestaan, vaikka äidin tilanteessa tapahtuisi kesken toimintakauden merkittävä muutos. Kunta siis käytännössä estää perheen äidin osa-aikaisen työllistymisen, katkaisee vanhemman lapsen sosiaaliset suhteet neljään tuntiin päivässä ja vie perheeltä mahdollisuuden vakauttaa tulotasoa ja tukea äidin työllistymistä vanhempainvapaan jälkeen.

Entä isä? Voihan isä jäädä vauvan ja kuusivuotiaan kanssa kotiin äidin mennessä keväällä töihin. Toki, mutta entä jos isä saa apurahan tutkimukselleen, entä jos tuloksista ollaan niin kiinnostuneita ja se on niin ajankohtainen, ettei isällä ole käytännössä mahdollista jättää tutkimusta kesken sen merkittävästi kärsimättä? Entä jos isä on kunnianhimoinen ja haluaa tehdä tutkimusta, aivan kuin äiti on kunnianhimoinen ja haluaa tehdä edes osa-aikaisesti töitä?

Suomessa on todella hieno vanhempainvapaa- ja päivähoitojärjestelmä. Monessa eurooppalaisessa maassa äitien on turha haaveilla pitkistä äitiyslomista tai verrattain edullisesta ja laadultaan korkeatasoisesta päivähoidosta. Käytännössä vaihtoehtoina ovat töihin palaaminen yhdistettynä päätähuimaaviin hoitomaksuihin tai kotiäidiksi jääminen ja oman uran tai työskentelyn katkolle pistäminen – määräämättömäksi ajaksi.

Silti, olisiko aika tarkastella päivähoitojärjestelmää suhteessa muuttuneeseen ja muuttuvaan työelämään? Jos työntekijöiltä, siis monilta perheenäideiltä ja -isiltä odotetaan joustavuutta työsuhteissa, elinikäisessä kouluttautumisessa ja työskentelyajoissa, käytännön esteeksi voi muodostua päivähoitojärjestelmän joustamattomuus. Jos päivähoito ei jousta, ei työntekijäkään voi joustaa, koska se ei välttämättä ole mahdollista. Päivähoitojärjestelmää pitäisi tarkastella suhteessa työelämän muuttumiseen ja vanhempien käytännön tarpeisiin.

Päivähoitojärjestelmästä esimerkiksi: Anna Kontula & Sanna Kyllönen: Subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisen vaikutuksia, 2013.