Suolapatsastelua eli alitajunnalla on asiaa

Mieli lyö yhtäkkiä portin kiinni. Eikä se ole ensimmäinen kerta. Jotkut ihmiset tai tilanteet aiheuttavat olon, jossa muistutan suolapatsasta – ja sellaiseksi minua on joskus kutsuttukin.

Työhaastattelun jälkeen jäi paska fiilis. Ajoin takaisin kotikaupunkiin kapeaa, mutkittelevaa, auringon ja puiden täplittämää tietä ja mietin, mitä kaikkea typerää sanoin ja mitä minun olisi pitänyt sanoa. Umpimielinen paska oli kai se nimitys, jota käytin itsestäni. Kohteliaisuus ennen kaikkea, eritoten itseäni kohtaan.

Tapasin haastattelun jälkeen yhden ihmisen kaupungilla ja hän toimi eräänlaisena järjen äänenä. Ehkä alitajunta yritti kertoa jotain, ehkä siksi sinun mielesi löi jarrut päälle, hän sanoi. Ehkä tajusit alitajunnassasi, ettei se työpaikka ollut sinua varten.

Joidenkin ihmisten kanssa en halua avautua, en oikeastaan halua sanoa yhtään mitään. Karvat nousevat pystyyn ja tunnen kuinka näkymätön muuri nousee minun ja niiden ihmisten väliin. En anna itsestäni mitään, katson vain sivusta, pudistan tai nyökytän päätäni, en osallistu. En välitä, olenko epäkohtelias vai en, ehkä pitäisi välittää. Ehkä pitäisi vetää suupielet väkisin hymyyn ja puhua.

Sitten on niitä ihmisiä ja tilanteita, joiden varaan voi heittäytyä luottaen siihen, että ne kantavat. Voin puhua mistä tahansa, sanoa melkein mitä tahansa. Voin vapautua, päästää muurin katoamaan ja vapauttaa sisältäni sen valloittavan ihmisen, joka nauraa ja kertoo hassuja juttuja, joka vetää väkisin tanssilattialle nauttimaan musiikista ja liikkeestä, joka pyytää kertomaan jotain ja ihan mitä tahansa, jolle hymyillään, jota halataan. Sellaiset ihmiset ja hetket ovat kultaakin kalliimpia.

Ennen kuin taas jähmettyy suolapatsaaksi.