Tapaus Khaled Hosseini
Jos kirjoittaisin kirjoja, kirjoittaisin sellaisia kuin Khaled Hosseini. Tietysti sillä edellytyksellä, että osaisin rakentaa sanoista ja tavuista yhtä kauniita lauseita ja että saisin mielikuvitukseni lentämään samankaltaisiin tarinoihin. Tai ehkä yksi Hosseini riittää, toinen olisi kuitenkin vain kalpea seuraaja tai wannabe.Joka tapauksessa Ja vuoret kaikuivat on kaunis tarina, vetää luokseen ja pitää otteessaan. Viime aikoina on tullut luettua teoksia, joissa jollakin tasolla pohditaan perhettä, vanhemmuutta ja läheisten ihmissuhteiden vaikutusta yksilöön ja hänen elämäänsä ja sen suuntaan.
Lapsi tajuaa jossakin kehityksensä vaiheessa olevansa erillinen ihminen, irrallaan äidistä, omalla tahdolla ja haluilla varustettu ihmisalku, jonka ei tarvitse haluta samoja asioita kuin äiti haluaa. Nuori taas haluaa jossakin vaiheessa olla päinvastainen kuin vanhempansa. Minä en omilleni muutettuani halunnut siivota kerran viikossa, vaihtaa lakanoita joka toinen viikko tai syödä keitettyjä perunoita enkä jankuttaa rahasta tai sen puutteesta niin kuin äitini teki. Pahin painajaiseni oli jossain vaiheessa muistuttaa vanhempiani, erityisesti äitiäni, jonka kanssa minulla on aina ollut läheisemmät välit kuin isääni. Jossain vaiheessa aikuisuutta sitä kuitenkin huomaa muistuttavansa vanhempiaan enemmän kuin on tajunnutkaan. Erityisesti itse lapsen vanhempana huomaa käyttävänsä jopa samoja sanontoja, komennuksia, kieltoja ja äänensävyjä kuin omat vanhemmat – juuri niitä joita itse lapsena vihasi!
Jokainen vanhempi huomaa jossain vaiheessa lapsensa kehityksessä, että lapsi ei aina olekaan lähellä, kiinni, riippuvainen. Leikki-ikäinen ei kiipeä syliin eikä halua halata silloin kuin vanhempi haluaisi. Koululainen viettää aikaansa enemmän ja enemmän kavereiden kanssa, ja teini-ikäinen kipuilee itsenäistymisen ja läheisyydenkaipuun ristiaallokossa. Lapsi ei välttämättä vastaakaan omia kuvitelmia ja odotuksia, joita sille asetti, se ei haluakaan soittaa pianoa, pelata jalkapalloa, istua äidin vieressä sohvalla katsomassa yhdessä elokuvaa, lähteä isän kanssa ongelle, opiskella B-kielenä saksaa. Lapsi ei tunnekaan jatkuvaa ja nöyrää kiitollisuutta siitä, että on ylipäänsä olemassa tai siitä, että vanhemmat ovat uhrautuneet ainakin jollakin tavalla hänen hyvinvointinsa takia. Ei, se pikku pirulainen saattaa ottaa kaiken annettuna ja itsestään selvyytenä.
Jos vanhempana olo ei ole helppoa, ei sitä ole lapsenakaan. Syyllisyys, kiitollisuus, itsenäistyminen, turvan hakeminen, auktoriteetti ja kapina. Vanhempien odotukset ahdistavat ja heidän salattu pettymyksensä näkyy ja tuntuu. Pikaistuksissa lausutut sanat jäävät kaikumaan mieleen ja vaikuttavat pitkään. Syyllisyydestä jäädään luokse tai repäistään irti, odotusten taakka on raskas kantaa.
Mutta takaisin Hosseiniin. Miten lapsensa voi antaa pois, myydä? Onko helpompi jatkaa elämäänsä muistaen vai unohtaen? Kuinka tehtyjen virheiden kanssa voi elää? Voiko tehtyjä virheitä tehdä tekemättömiksi tai hyvittää? Voiko menetettyjä vuosia saada kurottua kiinni vai kannattaako edes yrittää? Voiko toinen ihminen täyttää toisen ihmisen sielussa olevia aukkoja? Voiko toinen odottaa, että toinen pystyy ne täyttämään? Voiko sielussa olevien aukkojen kanssa opetella elämään?