Työttömyyden rajoilla
Nykypäivänä työ ei välttämättä tarkoita sitä, että aamulla siirrytään kotoa fyysisesti jonnekin toiseen paikkaan, jossa vietetään tietty aika päivästä saaden kerran tai kahdesti kuukaudessa korvausta tehdystä työstä (ja menetetystä vapaa-ajasta). Työtä ei myöskään välttämättä tehdä vain yhdelle työnantajalle, vaan tulot saattavat kertyä useista pienemmistä puroista tai esimerkiksi työsuhteesta saadun palkan ja oman yrityksen tuottamien tulojen tai apurahapätkien yhdistelmistä.
Mutta miten työn voisi sitten määritellä edes osin uudelleen? Tätä olen pohtinut ja siitä myös ahdistunut viime aikoina jäätyäni valmistumisen jälkeen niin sanotusti vapaalle (kuten erään kantahämäläisen kaupungin rekrytoija ystävällisesti asian ilmaisi). Aktiivisen työnhaun lisäksi teen omaa taiteellista projektia, johon käytän aikaa useamman tunnin päivässä ja jonka itse katson työksi, mutta josta en saa palkkatuloa ja josta en ole mihinkään tahoon työsuhteessa tai tee sitä korvausta vastaan kenellekään. Aloittavana tekijänä en saa mahdollisuutta apurahoihin enkä voi nimittää itseäni kyseisen alan ammattilaiseksi, mutta työskentelyä pidän nimenomaan työnä. Teen sitä tavoitteellisesti ja kunnianhimoisesti, käytän siihen aikaa, suunnittelen sen etenemistä ja suhtaudun siihen asiana, jota minun on pakko saada tehtyä.
Työ tuntuu olevan ihmisen mittari. Jokaisella täytyy olla jotakin, jota tehdä, toisin sanoen vastaus kysymykseen ”Mitä sä nykyään teet?”. Työllä mitataan jollakin tavalla ihmisen muutkin ominaisuudet ja arvioidaan hänen kykynsä olla ja toimia täysivaltaisena jäsenenä yhteiskunnassa. Työttömät puolestaan ovat enemmänkin toimenpiteiden kohteita, jotka voidaan hyvin viskata vaikka kaivamaan ojia, jotta he jollakin tavalla ansaitsevat korvauksen elämäntilanteestaan, joka ei useimmiten johdu suoranaisesti heidän omasta toiminnastaan tai omista valinnoistaan.
Mutta entä jos työtön ei käytäkään päiviään työnhaun ohessa televisiokanavien välillä surffailuun, keskikaljakuppilassa istuskeluun tai epämääräiseen hengailuun, vaan alkaa tehdä jotain omaa, jotain tavoitteellista. Onko silloin työtön ja missä menee raja esimerkiksi tutkijan tai taiteilijan ja työttömän välillä? Meneekö se työsopimuksissa, satunnaisissa alan opetussijaisuuksissa vai tuloissa, joita kyseisen toiminnan vastineeksi saa joko palkkana tai apurahoina? Työtön filosofian maisteri voi nimittäin valita itselleen tutkimuskohteen, tehdä tutkimussuunnitelman ja lähteä arkistoihin ja kirjastoihin tekemään koulutustaan vastaavaa työtä. Voiko tällaisen toiminnan kirjoittaa ansioluetteloon vai vaatiiko se aina jonkin tahon jolle se on tehty, että tutkimus on oikeaa työtä ja siten kerryttänyt oikeaa työkokemusta?
Jos työ toimii ihmisen mittarina, voiko työlle asettaa myös omia sitä määrittäviä mittareita? Missä menee raja työn ja harrastuksen välillä ja miten ja mihin se raja tehdään? Mitä kriteereitä pitää täyttyä, että työ on työtä eikä jonkin asian parissa puuhastelua sitä oikeaa työtä etsiessä ja odottaessa?