Vapaaehtoistyössä
Aloitin hiljattain vapaaehtoistyöntekijänä yhdistyksessä, joka välittää vaatteita ja tarvikkeita vähävaraisille lapsiperheille. Katselen tätä kirjoittaessani sivusilmällä televisiosta OC:n täydellisiä naisia, ja ristiriita ohjeman ja yhdistyksen vaatevarastolla käyneiden perheiden välillä ei voisi olla suurempi.
Mutta ei sitä sentään tarvitse Yhdysvaltoihin ja sen ökyasuinalueille lähteä katselemaan erilaisia ilmiöitä, käyttäytymistä ja asenteita, jotka syntyvät rahasta joka täytyy saada kulutettua, vaan kyllä niitä ihmeellisyyksiä ihan täältä kotimaastakin löytyy.
Mutta siitä ei ole tarkoitus nyt paasata, vaan aion pikemminkin kuulostaa, hmm, ehkä jotenkin, vaikea sanoa miltä, mutta yritän olla jeesustelematta sitä sanoessani.
Olen äärettömän kiitollinen siitä tilanteesta, jossa perheeni on, vaikka välillä olisi kiva pistää Facebookiin matkakuvia sieltä ja täältä tai ostaa toiset silmälasit vain siksi, ettei joka päivä tarvitsisi pitää samoja. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että voin maksaa itse lapsemme muskarin ja että hän todennäköisesti pääsee kesällä fudiskouluun. Kaikki lapset eivät harrasta muskaria tai fudista tai mitään niihin verrattavaa melko kallista harrastusta. Jotkut eivät harrasta mitään. Joidenkin lasten vanhemmat käyvät hakemassa loppuun asti kierrätettyjä vaatteita, linttaan poljettuja kenkiä ja serkuilla ja naapureilla kiertäneitä luistimia, koska heillä ei ole varaa ostaa niitä itse, omilla tuloillaan. Joidenkin lasten vanhemmat saavat lapselleen paikan fudisjoukkueeseen tai karatekouluun niin sanotulle ilmaispaikalle, vain siksi että urheiluseura haluaa antaa myös vähävaraisen perheen lapselle mahdollisuuden harrastaa.
Olen kiitollinen siitä, että vaikka minun perheessäni ei rahaa todellakaan pistetä surutta menemään eikä sitä juurikaan säästöön jää, meillä on mahdollisuus antaa lapsen harrastaa jotakin. Pystymme ostamaan lapselle tarvittavat vaatteet ja urheilutarvikkeet hyvin kohtuullisessa määrin, edullisimpia merkkejä ja hintoja vertaillen. Se ostetaan, mitä tarvitaan, ja sen ostamista mitä tekee mieli mutta jota ei välttämättä tarvita, harkitaan tarkkaan ja usein useampi viikko.
En halua sanoa meidän perhettämme köyhäksi tai edes vähävaraiseksi. Meitä ei tulojemme mukaan edes määritetä köyhäksi enkä sellaiseksi todellakaan meitä identifioi. Ei siksi, että siinä olisi jotain häpeällistä, vaan siksi, etten halua aliarvioida niitä, jotka ovat oikeasti köyhiä.
Jos kutsuisin meitä köyhäksi, veisin pohjan niiltä, jotka sitä oikeasti ovat. Pyyhkisin ongelman pois. Siirtäisin ongelman sellaisille, joille se ei oikeastaan ole todellinen ongelma. Puhuisin köyhistä sellaisina, joiden pitää harkita, valikoida, lykätä ja unohtaa, en sellaisina, joiden on pakko olla ostamatta, koska rahaa ei ole, ei yhtään.
Minä en tee vapaaehtoistyötä sen takia, että voin kehuskella olevani jotenkin parempi ihminen kuin ne, jotka eivät sitä tee. Teen sitä siksi, että koen olevani jollakin tavalla sellaisessa asemassa, että minulla on velvollisuus auttaa niitä, joilla menee huonosti. Sillä ei ole merkitystä, miksi apua tarvitsevat perheet ovat sellaisessa tilanteessa, että ovat riippuvaisia toisten avusta ja toisten lahjoittamista vaatteista. Sillä on merkitystä, että on paikka, josta he saavat apua, jossa ei tuomita tai arvostella, joka on olemassa heitä varten ja joka auttaa vaikeassa elämänvaiheessa.