Wurlitzer

Harvoin tulee kirjan luettuaan sellainen olo, että tekisi mieli halata sen kirjoittajaa.

Nyt tuli.

”Tämä tuntuu joskus niin hakuammunnalta”, Henryk sanoi lopulta ja laski leukansa pöydälle. ”Kun rakkautta ajattelee liikaa, se saa haluamaan heti jotakin. Tiedättehän, haluamaan vaatteet äkkiä ympäriinsä. Eikä se ole rakkautta, se on seksiä. Mutta sitä kaipaa jotakin. Ja joka kerta kun sen luulee pyydystäneensä, se luiskahtaa käsistä, ja se valopilkku, jota on jahdannut, heijastuu jonkun toisen kasvoille.”

Tämä kirja ja sen toisiinsa kietoutuvat tarinat, ovat jotain, mitä etsin. Mitä toivon löytäväni, kun nostan kirjan käteeni kirjastossa ja luen takakannen kuvauksen. Toivon, että sisältä löytyisi jotain vangitsevaa, hengittävää, pakahduttavaa, itkettävää, tuttua, vierasta. Sellaista, joka saa hengityksen pysähtymään hetkeksi. Sellaista, joka on pakko lukea yhdeltä istumalta loppuun lauantaiaamuna ja jonka luettuaan toivoisi, että voisi halata sen kirjoittanutta ihmistä.

Kiitos Otto Lehtinen.

Vaikka jokainen luku on kuin pieni tiivis tarinansa täynnä merkityksiä, teksti on jotenkin niin pakotonta ja yhtä aikaa kevyttä ja painavaa. Täynnä sellaisia huomioita, joita itse on tehnyt, mutta joita ei ole osannut sanallistaa. Kirja on tarina ihmisistä, jotka liittyvät jotenkin toisiinsa ja jotka eivät oikein koskaan kohtaa. He kulkevat ja sanovat ohi, käsi nousee koskettamaan ihoa, sen ihmisen poskea, joka jo käynnistää auton moottorin lähteäkseen. Jotka eivät osaa puhua toisilleen, vaan käyttävät lasta välissään puhelimena. Jotka eivät tiedä mitä haluavat olla, mutta tietävät sentään mitä eivät. Jotka kantavat mukanaan taakkoja ja toisten ihmisten pettymystä, eivätkä siksi osaa päästää lähelleen. Ja koko ajan kirjailijalla on kaikki langat käsissään ja pikku hiljaa, pieninä välähdyksinä asiat liittyvät toisiinsa, ihmisten käyttäytyminen saa selityksensä ja se, minkä luuli olevan jotain, onkin jotain toista.

Ja se loppu.

Mainostaulujen takana on myös Facebookissa.