Hyvää perjantai-iltaa ja erityisen hyvää hiihtolomaa minulle!

Tänään mä kerron mun ja J:n taipaleen. Se ei kuitenkaan oo mistään tavallisimmasta päästä, mutta nykypäivänä ihan mahdollista.

Vuonna 2011 keväällä olin kavereiden kanssa meidän kaupungin keskustassa ja syötiin jäätelöä, tän muistan selvästi, koska sillon oli ihan super lämmin kevätpäivä. Tuolloin oli pääsiäisloma. Siinä ystävien kanssa puhuttiin kaupungin kuumimmista juoruista ja päiviteltiin elämää, kunnes mä näin mun miehen astelevan ulos kaupasta. Hänellä oli yllään värikäs huppari, johon mun silmät ensiksi kiinnitti huomion. Tuolloin hänen ajattelin olevan vanhempi, sillä kaupasta ulos tullessaan hän avasi tupakka-askia. 

Siinä hetken ajan kyylättyäni tokaisin kavereilleni, että ”toi on mun tuleva mies, uskokaa pois!”, mut eihän ne sitä uskoneet. En mäkään aluksi, sillä miten ihminen ketä en ees tiedä voisi olla mun mies. Kuitenkin samaisena iltana pyöräiltiin tyttöjen kanssa yhdissä kotibileissä käymään, tuttuja moikkaamaan. Siinä sitten muiden kännihöpöttelyjä kuunnellen mä katsoin ylös, ja mä näin, kun tämä samainen poika oli talon parvekkeella. Ja tästä olin satavarma. Sellasta hupparia ei vaan voinut olla kenelläkään muulla, varsinkaan pienellä paikkakunnalla.

Asia kuitenkin jäi sikseen ja lähdettiin kotiin. 

Seuraavana päivänä mä luonnollisestikin menin Facebookiin, ja ilokseni sain huomata, että tämä tyttö, joka bileet piti, oli lisännyt kuvia. Toivoni heräsi, jospa herra X:stä olisikin kuvia siellä. Hetken selattuani mä bongasi sen. Ja vielä nimen kera! Silloin aattelin, että tää on kohtaloa.

Lisäsin J:n mun kaveriksi Facebookissa. Aluksi ei juteltu mitään.

Pari päivää tän tapahtuneen jälkeen tapasin pari J:n kaveria mun vanhan yläasteen pihalla, koska oltiin juomassa ja ne oli läpikulku matkalla. Mä tietenkin tunnistin nämä kaksi sankaria, mutta en sanonut heille asiasta mitään. Sit meistä tuli tän toisen kanssa Facebook-kavereita. 

Alettiin juttelemaan, niitä näitä. Ja parin päivän päästä aloin kyselemään herra J:stä. 

Siinä meni hetki, että aloin juttelemaan J:n kanssa. Sen aika koitti, aluks se oli todella nihkeetä. Ainakin J:n puolelta. Ajan kuluessa juttu alkoi luistamaan, ja mietittiin koska tavattaisiin. Ja siis ottakaa huomioon se, että J ei tiennyt kuka mä oon, ja mä tiesin kuka hän on.

Muistan edelleen sen päivän, kun me nähtiin. Olin super hermostunut ja jännittynyt. Perhoset lenteli vatsassa,ei. Kyllä siellö tais koko eläintarha olla. Meidän ensitapaaminen meni pieleen siinä mielessä, että se toinen näistä sankareista pyöräili paikalle. Ja tämän tapaamisen jälkeen olin satavarma, ettei tästä jutusta mitään tule. Toisin kävi. 

Alettiin näkemään useammin ja sit koitti päivä, jolloin mä vein J:n mun vanhempien eteen. Siitä päivästä lähtien ollaan myös seurusteltu.

Vuonna 2012 syksyllä muutettiin omaan yhteiseen ja molemmille ensimmäiseen 26 neliöiseen yksiöön. Kaikki meni hyvin. 

J lähti armeijaan 2013 kesällä.

Ero kuitenkin tuli 2014 keväällä. Juuri armeijan jälkeen, kuitenkaan tämä ei ollut lopullista. Kuukauden jälkeen oltiin taas onnellisesti yhdessä.

Saatiin asunto toiselta paikkakunnalta, jossa J:n työkin oli. Paikkakunnalla viihdyttiin reilu kolme vuotta. Ja nyt 2018 tammikuussa me muutettiin takaisin paikkakunnalle, jossa alunperin oltiin lähdetty. 

Vaikka meidän suhde ei ole aina ollut ruusuilla tanssimista, niin tämä suhde on kestänyt jo 7 vuotta. Ja toivon, että tulee kestämään. 

J on mun paraskaveri, luottokumppani. Hänen kanssa mä voin olla aito mä. Mä osaan näyttää kaikki mun tunteeni J:n edessä, eikä tarvii hävetä.

J:stä tulee ihan huippu isä meidän pienokaiselle, sitten kun tämä ilmoittaa tulostaan. <3 

Ensi kertaan,

Hensku

Meidät löydät myös instagrammista: makingthebaby