Lily

Mama de Lux

ireneb.

Historian oppitunti taaperoille

Käsi ylös kuka EI osaa ranskaa?! Arvatkaas mitä voisi tarkoittaa ”Lecture: Histoire de Train de Bastien”? Jes! Sitä minäkin: ”Historian oppitunti: Bastienin juna”.

Paitsi että mitä ihmettä se nyt sitten meinaa. Varsinkin kun asiayhteys on päiväohjelman yhteydessä tarhassa, jossa kaikki lapset alle neljävee.

Pari päivää pyörittelin mielessäni googlaamatta. Joku Idän pikajuna? Pitäiskö mun tietää tästä jotain?

Ranskan kun voi sekoittaa englantiin vähän samalla tavalla kuin viron suomenkieleen, sama (tai samankaltainen) sana ei aina tarkoita samaa asiaa. Niin kuin vaikka viron raamat ei tarkoitaa raamattua vaan kirjaa. Tässä meidän tapauksessa lecture viittaa nettiselauksen jälkeen lukemiseen ja histoire tarinaan. Sitten kun saa sen sanakirjan eteensä niin ihan loogiseltahan se tuntuu. Ja helpottuneelta, ettei meidän puolitoistavuotiaalle nyt ihan vielä aloiteta niitä historian oppitunteja.

Vähän vastaanvanlaisia väärinymmärryksiä olen odottanut vähän muistakin asioista ollessani päivittäin tarhan kanssa tekemisissä. Älkää te lukijat ymmärtäkö väärin – tarhatädit ovat sekä fyysisesti helliä kuin henkisesti lempeästi lujia lapsia kohtaan  – ja ihanan ymmärtäväisiä vajavaisen kielitaitoni suhteen. Tädeistä suurin osa on portugalilaisia, joten äidinkieli ei heilläkään ole ranska. Silloin kun he haluavat keskustella vaikkapa jostain pojan kehitysvaiheesta , he tekevät sen hitaasti artikuloiden ja niin diskreetisti, että vaikka kielen ymmärtäisinkin, en välittömästi ymmärrä keskustelun tavoitetta.

Niin kuin vaikkapa viime syyskussa. Vähän sen jälkeen kun poikani oli täyttänyt vuoden, ”vauvaryhmän päätäti” Rosa ilmaisi haluavansa keskutella kanssani tarhapäivän päätteeksi. Hän ilmoitti dramaattisesti että sinä päivänä poika ei oikein ollut syönyt kunnolla: vain puolet lounaasta! Ja draamaahan se olikin; poikani tunnetaan tarhassa niin etelä-Eurooppalaisittain suuresta koostaan (=normikäyrällä Suomessa), kyltymättömästä ruokahalustaan (=syö kaiken mitä lautaselle laitetaan) ja nopeasta aineenvaihdunnastaan (=vaippaa vaihdetaan säännöllisesti). Joten jos lounas ei maistunut viimeistä suupalaa myöten, se tarkoitti jotain hälyttävää.

Niinpä Rosa sitten kyseli, miten pojalle meillä kotona maistui couscous, kun tarhassa ei tunnu maistuvan.

Oltiinhan sitä kokeiltu, mutta mielessäni hymähtelin, että onko juuri couscous se perusruoka, jonka maistumisesta – tai maistumattomuudesta – pitäisi olla huolissaan? Lisäksi poika oli vastikään tehnyt useamman hampaan eturivistöön eikä oikein syönyt paloja ruoassa ylipäänsä joten tuntui vain loogistelta, etteivät pienet jyväset maistuneet

Ja entä syökö poika kotona seul?

Tässä kohtaa ymmärsin hänen tarkoittavan syömisen harjoittelua (itse). Kyllä pojalla siinä kohtaa oli lusikka omassa kädessään, mutta pääosan ruoasta suuhun lapioin minä. Oli se vuoden vanhana vielä sen verran pieni ettei tullut mieleenikään mitään muuta. Rosa valitti, että ruokailun alkaessa poika asettui mielellään syömään, nojasi sitten syöttötuolin selkää vasten ja avasi suunsa ruokaa odottaen. Kuulostihan se vähän ylimieliseltä käyttäytymiseltä sinänsä, muttei nyt niin oudolta – yksivuotiaalta?

Tarhatäti Rosa raportoi parin viikon päästä, että couscousin kanssa oli vihdoin onnistuttu. Jujuna oli ollut kastike, jonka arvelivat tehneen maukkaammaksi. Pari muuta tarhatätiä mainitsivat asiasta myös porraskäytävässä: ruoka maistuu vihdoin ja poika on takaisin oma itsensä!

Ruokailutottumusten suhteen meni vielä pari kuukautta ennen kuin ymmärsin että täti oli aiemmin tarkoittanut ei vain itse, vaan myös yksin syömistä. Tarhassa tädit olivat kai kannustaneet täysin oma-aloitteiseen lusikan käyttöön, mistä en nyt sitten kieli- tai muista syistä johtuen ollut lainkaan tietoinen. Ajan mittaan sitten marraskuun lopulla poika yksinkertaisesti kieltäytyi syömästä kotona. Huuto kävi sitä kovemmaksi, mitä lähempänä olin oman syöttölusikkani kanssa. Viikon verran huutoa kuunneltuani istutin pojan Ikean jakkaralle (joka toimi kuin täydellisenä tuoli-pöytä yhdistelmänä sen ikäiselle) – jätin ruoan pojan eteen ja menin itse kauemmaksi. Poika tyhjensi lautasen alta aika yksikön ja yritti nuolla lautasen kaupanpäälle. Siitä lähtien minun on ollut turha mennä lähellekään syömisprosessia lusikkoineni, ennen kuin on viimeisen kaapimisen aika.

Tarhan ruokalajien suhteen en enää peljästy mistään. Poika siirtyi alkuvuodesta isompien ryhmään. Aamupala on useimmiten hedelmälajitelma: tarjotin, josta kukin voi syödä nälkänsä mukaan. Lounaalla on vähintään siitä lähtien ollut kolme ruokalajia: alkukeitto, pääruoka ja jälkiruoka. Lounas aloitetaan usein kasviskeitolla (vaikkapa tomaatti-, nauris- tai porkkanakeitto) ja pääruokana on lihaa tai kalaa lisukkeen kera. Spaghettia, usein kanaa porkkanariisillä, viime viikolla oli Cordon Bleuta. Jälkiruoaksi usein hedelmä, joskus suklaamoussea; kerran jopa tiramisua – toivottavasti ilman alkoholia!

Lisäksi iltapäivällä tarjotaan ranskalainen goûter eli makea välipala viiden maissa – corn flakeseja, crepesejä, useimmiten jugurttia. Tädit aina kummastelevat kun meidän poika voisi syödä vaikka kaksikin suklaajugurttia!?

Ja joskus tädit tarjoavat keksejä vielä iltapäivän lopputunteina – kun sekä tädeillä että lapsilla alkaa varmaan virta loppua +/- kymmentuntisen päivän jälkeen. Joidenkin lapsien vanhemmat ovat tuoneet omat spelttikeksinsä tarhaan, ja jokaisen vanhemmat toiveita kyllä noudatetaan. Itse emme miehen kanssa vaan jaksa tehdä asioista isoa numeroa.

Isompien ryhmässä on kaksi ryhmää yhdistettynä: 1,5-2,5 vuotiaat sekä 2,5-3,5 vuotiaat. Yhteensä noin 12-14 mukulaa päivittäin. Päiväunet nukutaan kaikki yhdessä leikkisalin lattialla omien patjojen päällä. Mutta aktiviteetteja on selkeästi enemmän kuin vauvojen ryhmässä. Lapset askartelevat viikottain ja usein myös leipovat yhdessä. Ja ovat lapset jopa käyneet tammikuun aikana ulkona! Olen niin innoissani, kun kertovat tehneensä kävelylenkkejä läheisessä puistossa (jos ei siis sada). Tädit räpsivät tapahtumista kuvia (ja selfieitä lasten kanssa?!) puhelimillaan ja ripustavat niitä seinille koristeeksi.

Yleisesti ottaen tekemiset jaetaan ikäryhmien mukaan – pienemmille voi olla vaikkapa musiikkia ja isommille vaativampia piirustusharjoituksia. Tai sitten isommille on järjestetty ”sortie pedagogique ”. Viime viikolla esimerkiksi menivät McDonaldsiin. Varsinainen opintoretki. [huoh]

Avainsanat:
Kulttuuri Ruoka ja juoma Lapset Suosittelen
ireneb.

Kurkku- ja kasvukipuja – töihinpaluu

 

”Musta tuntuu että sen kurkku on kipeä”, mieheni huolestuu pari viikkoa ennen kuin poika täytti vuoden. Otimme pojan viikonloppuaamun kunniaksi vanhempien sänkyyn touhuamaan hetkeksi, kun poika vielä malttoi unihiekan voimalla pysyä hetken jotakuinkin-paikallaan. En ymmärtänyt alkuunkaan, miten kurkkukivun voisi todeta senikäisellä lapsella ilman tarkempaa tutkimusta (varsinkaan kahden toimistorotan toimesta) – mutta pysyn vaiti. Poika touhuaa välissämme ja jokeltaa iloisesti, ilman mitään merkkejä sairastumisesta ennen (tai myöskään jälkeen) tilanteen.

Tuona hetkenä olen itse nähnyt pojan aktiivisesti hereillä viimeksi toissapäivän iltana [töiden ja muiden menojen vuoksi], joten mikä minä olen siinä toisen diagnoosia epäilemään. Äitinä omat ”diagnoosini” perustuvat lapsen jatkuvaan tarkkailuun, ja työelämään palattuani vertailupinnat ovat vähintäänkin haparoituneet. Nyt kun hoidamme lasta miehen kanssa melkein tasan saman verran tunneissa laskettuna, mikä tekisi hänen diagnoosistaan yhtään sen huonomman?

Paitsi onhan se nyt ihan tyhmä ajatus. Eihän tuonikäinen kurkkukipua tunne. Vai tunteeko? Vai ovatko omat analyysini äitiysloman aikana olleet ihan yhtä typerän kuuloisia, kun olen yrittänyt selittää miehelle mitä kokonaisen päivän aikana on ehtinyt tapahtua; Poika on oppinut paitsi taputtamaan ja soittamaan tamburiinia, myös vierittämään palloa – siitä tulee seuraava Jari Litmanen vai sittenkin jääkiekkostara? No juu, muistan kyllä miten hienolta se silloin tuntui, mutta kyllähän se näin jälkikäteen saa kaikki kehitys omat mittasuhteensa. Yhtään kehitysvaihetta väheksymättä.

Muistan ensimmäisen tarhakuukauden lopulla kun yritin selittää tarhatädille kurjalla ranskallani, että poika oli edellisenä iltana seissyt oma-aloitteisesti ensimmäistä kertaa. Mihin täti vastasi, että poika on tehnyt sitä päiväkodissa jo toista viikkoa. Kyllä se oli purren nieltävä pettymys. Joka kuitenkin kasvatti minua äitinä asteen eteenpäin. Töihin palattua on kuitenkin pakko todeta tosiasiat: sen jälkeen on myös muita ihmisiä, jotka ovat todistamassa lapsesi ensimmäisiä kokeiluja milloin missäkin. Oivaltamisen riemu on pystyttävä jakamaan muiden kanssa.

Poikani aloitti tarhan 8,5kk iässä kahden viikon harjoittelulla ja siirtyi sitten täysipäiväiseksi päiväkotilapseksi – Luxemburgilaisen työssäkäyvän perheen normaaliaikataulun mukaan. Meillä oli kolme vaihtoehtoa: a) mies jää kotiin puoleksi vuodeksi ja koko perheen tulot tippuu 30%; b) minä jään kotiin ja koko perheen tulot tippuu 30% tai c) käydään molemmat töissä 100% ja maksetaan niistä tuloista 15-20% päiväkotimaksuja. Taloudellisia päätöksiä? Lopulta se oli enemmän henkinen päätös. Olin valmistautunut henkisesti työhön paluuseen ja kaipasin paitsi omaa aikaa, myös älyllisiä haasteita (toinen juttu on, tarjoaako työni sellaisia). Ja poika kyllä kaipasi selvästi myös ikäistänsä seuraa.

Paljonhan on arvailujen varassa, miten lapsi oikeasti kokee asioita vajaan vuoden iässä – mutta sen voin sanoa varmasti, että tämä lapsi todella nautti, kun pääsi tarhaan. Tarhaa edeltävät leikkitreffit olivat päätyneet usein kyyneliin, kun poikani halusi osoittaa ystävyyttä kohtaamalla otsansa toisen otsaa vasten (vaikkakin kevyesti), ja toinen lapsi säikähti niin pahasti ettei siitä enää tapaamisen aikana toipunut. Tarhassa muut lapset olivat tottuneet kaikenlaiseen menoon ja eivät vähästä säikähtäneet – jos eivät olleet sillä tuulella, yksinkertaisesti siirsivät pojan näpit muualle kasvoiltaan. Puoli vuotta vanhemmat lapset konttasivat lapseni yli, ja poika oli selkeästi vain innoissaan!

Kirjoitan tämän blogin vasta tässä vaiheessa kahdesta syystä: olen halunnut nähdä miten kaikki on oikeasti sujunut – mutta myös siksi, että olen kamppaillut ajan ja jaksamisen kanssa (olen mielessäni kirjoittanut ties kuinka monta tekstiä mutta en ole vielä hommannut laitetta, joka kirjoittaisi ajatukset automaattisesti muistiin. Onkohan sellaista??).

Olisi kuka tahansa minulle kertonut, että töihin paluu on rankkaa – mutta se oli sittenkin rankempaa. Fyysinen väsymys oli aivan infernaalista. Jaksoin hyvin vielä toimistolla kahdeksasta yhdeksään tuntia, touhusin sen jälkeen sen jäljelle jäänen parituntisen pojan kanssa ennenkuin lapsi meni nukkumaan. Samaan aikaan mies ravasi puutarhapalstalla istuttamassa, kitkemässä ja kastelemassa – minä hoidin kodin, pyykit, ruoat, siivoamiset – lapsen. Ainoa suomalainen arkiasia, josta voidaan täällä luistaa on kuravaatteiden koordinointi, kun sadesäällä lapset [ja aikuiset] pidetään tarhapäivän aikana turvallisesti sisätiloissa. (+/-?) Mutta näiden kaiken ulkopuolella tapahtui aivan totaalinen lösähdys. Aloimme kokata vasta pojan nukahdettua ja söimme joskus illallisen vasta lähempänä kymmentä, jolloin lounaasta oli ehtinyt vierähtää jo lähemmäs puoli vuorokautta. Olin iltaisin kuin zombie ja kaikki tekeminen illallisen jälkeen tuntui raskaalta. Piti kuitenkin pestä meikit ja hampaat, tiskit ja maitopullot – kaiken sen jälkeen jopa vessapaperirullan vaihto tuntui romahduttavalta. Viikonlopuille kasaantui kaikki kodin ”metatyö”. Kesti pari kuukautta, muutama vakavamielinen keskustelu miehen kanssa – sekä puutarhapalstakauden hiljeneminen – jotta arkeen alkoi löytyä jotain balanssia.

 Onhan se työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen aivan älytön palapeli, joka vaatii hurjan määrän suunnittelua ja hirvittävän määrän energiaa. Kuvittelin aina olevani jonkin sortin erityislaatuinen multitaskaaja, mutta olen joutunut kyseenalaistamaan kykyni hoitaa tuhatta asiaa samanaikaisesti. Aika monta kertaa. Ja varmasti myös tästä eteenpäin.

Avainsanat:
Työ ja raha Lapset Vanhemmuus Työ