Fysioterapian ihmemaa

Pojalleni määrättiin fysioterapiaa yskään. Lapsi sairastui alkuviikosta flunssaan: viikon mittaan yskä paheni ja sai kaverikseen nuhan. Ystäväni kanssa keskusteltuani tajustin seurata hengityksen kulkua, ja viikon loppuun mennessä hengitys rohisi ja uloshengityksessä lapsi joutui tekemään ylimääräistä työtä. Koska viikonloppu oli edessä, lähdin lääkäriin. Tuomio oli Bronchiolitis eli pikkuvauvojen keuhkoputkentulehdus. Saimme lääkkeeksi monelle tuttua Ventolinia, joka avaisi hengitysteitä – mutta lisäksi yskän avuksi lähetteen fysioterapiaan.

Lääkäri selitti, että koska lapsi on puolivuotiaana vielä niin pieni, ei tämä osaa vielä yskiä riittävän tehokkaasti. Olin hieman ymmälläni ja pyysi suosituksia yskää hoitavasta fysioterapeutista, koska ei, minulla ei todellakaan ollut asiasta aiempaa kokemusta. Mietiskelin ääneen, että täytyy ottaa maanantaina yhteyttä: suomalainen sisälläni ei kuvitellut saavansa moista ajanvarausta enää perjantaina klo 14 jälkeen. Lääkäri kehoitti kuitenkin soittamaan, koska erityisesi hänen suosittelemansa fysioterapeutti tekee töitä myös viikonloppuisin.

Puhelinvastaajan ranskalaista papatusta muutaman kerran kuunneltuani olin jo valmis luovuttamaan, mutta edes maanantaita silmällä pitäen kokeilin viimeisen kerran vielä viiden maissa. Hah, sain ajan vielä samalle illalle! Paikalle päästyäni tajusin, että kyseessä oli pieni yksityisyrittäjien klinikka, eikä yksi pikkuvauvan yskä varmastikaan koko iltaa veisi.

Mies oli jotenkin niin fysioterapeutin näköinen kuin voi olla, kehonrakentajan vartalo ja salihousut. Hän kuunteli stetoskoopilla keuhkoja molemmin puolin. Stetoskoopin metallisangat kehystivät täydellisesti miehen V:n mallisia kasvoja tämän leperrellessä pojalle leveällä hymyllään ranskankielisiä lässytyksiä. Mies otti sitten pojan syliinsä ja istuutui jättimäisen jumppapallon päälle minua vastapäätä siten, että poika näki minut koko ajan. Poika ei tosin ollut kovin kiinnostunut minusta, kun ympärillä oli uusi jännittävä huone, jossa oli kirjava intialainen seinävaate.

Fysioterapeutti alkoi hytkyttämään poikaa polvensa päällä, jättimäisellä jumppapallolla istue – kämmenet tiukasti rintakehän päällä, hieman rintakehää painaen. Jonkin ajan päästä mies alkoi hapuilemaan pojan kaulaa, ja paineli kevyesti kurkunpäätä. Poika alkoi yskimään – ja tajusin, että tähän oli tähdättykin. Mies sai hytkyttelyllään ja rintakehän painelulla liman keuhkoista liikkeelle ja yskän lähtemään keuhkoista asti. ”Hyvällä yskällä” mykot lähtivät kehosta vähitellen liikkeelle ja poika sai yskittyä häiritsevän liman ulos.

Fysioterapeutti toisti tätä noin vartin ajan ja kiitteli, miten rauhallisesti poika toimenpiteen otti – yleensä vauvat itkevät alusta alkaen. Mietin, olisikohan erinäinen määrä viime kuukausina leikittämiäni körönkörönkirkkoja auttanut asiaa..

Fysioterapeutti kertoi erityisesti kollegansa olevan erikoistunut vauvoihin ja kehoitti tapaamaan hänet lauantai-aamuna. Ja hän se vasta vauvakuiskaaja olikin. Keski-ikäinen mies näytti ennemminkin psyko- kuin fysioterapeutilta. Hän aloitti samalla tavalla kuin edellinenkin, jumppapallon päällä poikaa hytkyttäen. Mutta hän ei käyttänyt stetoskooppia, vaan huomasin miehen kuuntelevan poikaa tarkkaan ihan omilla korvillaan. Käsien otteet olivat varmemmat ja mies sai poikani yskimään edellistä nopeammin.

Noin vartin hyppyytyssession jälkeen pidettiin tauko, ja sitten mies alkoi hoitamaan poikaa hierontapöydällä. Poika makasi selällään, ja mies asetteli jälleen kätensä pojan rintakehän päälle. En ole ihan varma, kuinka paljon mies käsillään painoi, mutta jotain alkoi tapahtua. Hetken ajan päästä mies paineli jälleen kurkunpäätä, tunki sitten pikkurillinsä syvälle pojan suuhun, ja poika yökkäsi limaa ulos, jonka minä pyyhin nenäliinoilla pois. Mies selitti, että lima tulee keuhkoista, ja että on tärkeää saada se ulos pian, ettei poika ehdi niellä sitä takaisin. Tätä toimenpidettä jatkettiin niin kauan kuin limaa riitti – noin vartin verran. Tämä oli selvästi rankempi toimenpide ja vaikka seurasin itkevää poikaa kauhunsekaisin tuntein, en siinä hetkessä edes tajunnut pelätä pojan puolesta. Pidin poikaa kädestä kiinni, silitin poskea ja kehuin reippautta. Vasta jälkikäteen ymmärsin itsekin järkyttyä rankoista otteista.

Mutta ne auttoivat. Kun toimenpide oli ohi, poika yski limaa vielä viiden minuutin ajan, mutta kuulin miten hengitys sujui paremmin ja kirkkaammin. Ulos päästyämme poika nukahti niille sijoilleen ja nukkui melkein kolme tuntia putkeen. Tarkistin kuitenkin välillä, että oli hengissä..  Sovimme toisen tapaamisen maanantaille, jotta lapsi sai aikaa toipua välissä. Ehkä minäkin, henkisesti. Toistaiseksi poika on voinut selvästi paremmin ja on jo oppinut itsekin yskimään tehokkaammin.

 

Toinen vähän erilainen fysioterapian muoto johon törmäsin tässä vastikään, tuli rakkaan gynekologini määräyksestä. Jo synnytyssairaalassa luonani kävi fysioterapeutti näyttämässä, miten vatsanseudun sekä lantionpohjan lihaksia voi alkaa harjoittamaan. Voit vaan arvata kaksi kertaa, tuliko niitä sitten fysioterapeutin lähdettyä tai varsinkaan kotona tehtyä.. Mutta en päässyt ihan niin helpolla. Sain gynekologilta kymmenen kerran lähetteen raskaudenjälkeiseen fysioterapiaan.

Jos en olisi kuullut tästä urbaaneiksi arvelemiani legendoja, olisin varmaan ollut ihmeissäni ja ehkä saattanut kauhulla miettiä, mitä lääkäri tutkimuksessaan oikein havaitsi. Mutta huhujen siivittämänä osasin odottaa tätä ja sitten en oikein osannut muutakaan, kuin toimia lääkärin määräyksestä.

Alku on kuitenkin kuulemiani huhuja ammattimaisempi, suorastaan valistava. Fysioterapeutti käy ensimmäisellä kerralla läpi biologian oppitunneilta tuntunoloista anatomiapiirrosta naisen synnytyselimistöstä. Nainen selittää hataralla englannillaan, mitkä lihakset ovat raskauden aikana kovilla, mistä syystä on hyvä juoda paljon nestettä, käydä säännöllisesti pissalla ja miksi on hyvä välttää ummetusta. Mietin, miten niinkin yksinkertaisia asioita voi olla niin tärkeä korostaa, luonnollisia asioita, joita ei ole edes ajatellut liittyvän niin olennaisesti synnytyksestä toipumiseen. Kaipaan silti sisimmässäni takaisin biologian tunnille, jossa näitä sai kuunnella vähän kauempaa; yksityisoppitunti alle metrin etäisyydellä saa suorastaan punastumaan.

Seuraavalla kerralla teemme hengitysharjoituksia sekä venytysliikkeitä, joilla voi harjoitella parempaa keskivartalonhallintaa. Unohdan ensimmäisen lihasjännistyksen heti, kun nainen kertoo seuraavan, ja hieman ärsyyntyneenä hän korjailee vartaloni asentoa, ja toistaa ensimmäiset ohjeet. Liikkeet ovat näennäisesti yksinkertaisia, mutta minun pitää keskittyä niin moneen unohdettuun ja/tai kadonneeseen lihakseen, että hiki tulee.

Sen jälkeisellä kerralla alkaakin se huhuja ja ehkä kauhutarinoitakin herättävä..hmm..mielenkiintoinen vaihe. Nainen aloittaa tapaamisen sisätutkimuksella (!), ottaakseen näppituntuman, missä kunnossa lantionpohjanlihakseni ovat. Sen jälkeen hän esittelee kapean, kymmensenttisen ”dildon”, joka on antava lihaksia stimuloivia sähköimpulsseja. Sängyn vierellä on tietokone, johon härpäkkeen johdot kiinnitetään, ja ”dildo” sujahtaa sisääni. Ensin testataan lihaksien maksimikyky, jotta laite osaa antaa oikeanlaista vastusta sähköimpulsseilla – sitten aloitetaan harjoitukset.

Tietokoneen ruudulle ilmestyy sääkartta. Kyllä vaan. Mutkainen linja, joka esittää sadekuuron liikettä, ja siellä täällä ukkospilviä. Tehtävänäni on jännittää lantionpohjanlihaksilla ”dildoa”, jonka anturit sitten liikuttavat vastaavasti sääkartalla liikkuvaa aurinkoa. Aurinko liikuu vasemmalta oikealle automaattisesti ja lihasten jännitys saa auringon kohoamaan..krhm, niin, pilviin. Auringon tehtävänä on jahdata sadekuurojen linjaa, ja jos osuu ukkospilveen, saa 10 pistettä!

Puren huultani, etten purskahtaisi nauruun. Minun tekisi mieli nauraa yhdessä fysioterapeutin kanssa, mutta hän pitää toimenpidettä niin arkisena, ettei tajua, minkä kauhunsekaisen huvittuneisuuden vallassa olen. Lopulta en pysty enää keskittymään harjoitukseen, koska en voi lakata miettimästä tilanteen koomisuutta. Sääkartan symboliikka on liian outo. En saa kovinkaan paljoa pisteitä.

Seuraavaan kertaan mennessä olen ehtinyt tulla asian kanssa sinuiksi ja unohtanut sisälläni kikattavan teinin. Yritän pelata peliä tosissani vain todetakseni, että se on muuten ihan sairaan vaikeaa. Sääkarttaa seuraa aina muutaman sekunnin rentoutumisjakso, ja sitten kartta vaihtuu: harjoitukset treenauttavat vuoroin nopeita supistuksia ja pitkäkestoisempaa pitoa. Tuntuu, että välillä unohdan kokonaan mitä olen tekemässä, välillä puristan vahingossa vatsalihaksia, välillä pakaraa – mutta fysioterapeutti huomaa sen välittömästi ja palauttaa minut ruotuun. Kolmannella kerralla osaan jo paremmin.

Mutta joillain kerroilla tehdään taas myös venytyksiä. Tehtävät vaihtelevat: välillä treenaamme tietokoneen kanssa, toisella kertaa teemme lihastenhallintaharjoituksia. Erityisesti (keskivartalon) lihastreenit ja venyttelyt tekevät oikeasti todella hyvää, ja alan muistamaan paremmin miten kehoa hallita, vaikka niitä unohtuneita lihaksia vielä paljon jääkin roikkumaan rennosti.

Kerran fysioterapeutti kysyy, ovatko hartiani kovin kipeinä lapsen kantamisesta (no juu!) – ja tekee kertakaikkisen ihanan niska-hartiahieronnan. Kehun häntä vuolaasti, ja hän lupaa hieroa toistekin, jos vain haluan. (HALUAN!!) Seuraavalla kerralla ”unohdan” ”vahingossa” ”dildon” kotiin ja saan sitä perinteisempää fysioterapiaa. Hartioille, kiitos.