Puoli kuuden bänät

Meillä tulee pojan kanssa bänät suurin piirtein aina puoli kuuden aikaan. Erityisesti, jos olemme olleet iltapäivän kotona kahdestaan. Poika alkaa tylsistyä leluihinsa, kaikki laulut on jo laulettu enkä jaksa enää keksiä uusia. Edellisistä päiväunista on jo useampi tunti, mutta on liian myöhä enää ottaa uusiakaan. Poika inisee ja ulisee, ja minun tekisi vain mieli lähteä ulos lenkille, niin paljon kuin juoksemista vihaankin. Kitutunti alkaa: sekä minä että poika alamme odottamaan isiä kotiin. Aika ottaa esiin laulavat, maukuvat ja vilkkuvavaloiset luottolelut. Isän tullessa kotiin olemme pojan kanssa yhtä iloisella tuulella ja bänät on unohdettu.

Osasyy turhautumiseeni on nurkan takana häämöttävä töihinpaluu. Se houkuttaa ja kauhistuttaa samanaikaisesti. Minulla on tänään päivälleen kaksi kuukautta vanhempainvapaata jäljellä ja mielessäni lista asioista, joita haluaisin vielä sinä aikana tehdä.

Kun meillä alkoi perheenperustaminen olemaan ajankohtaista, kauhistelin etukäteen täkäläisen äitiysloman lyhyyttä, vaikka täysipäiväisesti kotona valtion tukemana, lähes 9kk lapsen syntymän jälkeen on eurooppalaisessa mittakaavassa oikeasti ihan hyvä etu. Luulen (tai ainakin luulisin), että jos asuisin Suomessa, olisin suunnitellut äitiysloman jatkumista suurin piirtein siihen asti, kun lapsi on puolitoistavuotias.

Mutta vaihtoehtona täällä on joko  vanhempainvapaan ”lyhyyden” hyväksyminen, puolivuotisen vanhempainvapaan pidentäminen vuodeksi puolipäiväisesti töitä tekemällä – tai ei töitä ollenkaan. Asiakastyössä puolipäiväisyys on jotenkin rampa vaihtoehto. Jossain vaiheessa mietin jopa kotiin jäämistä, mutta en ollut ihan varma, onnistuisiko se taloudellisesti. Siispä aloin alusta alkaen asennoitumaan ”lyhyeeseen” äitiyslomaan. Mikä yllättäen tarkoittikin sitä, että aloin kaipaamaan töihin jo pojan ollessa viiden kuukauden ikäinen.

Ja tunsin itseni huonoksi äidiksi. Vaikka täällä kyllä yllättävän moni jättää vanhempainvapaan käyttämättä ja palaa takaisin töihin lapsen ollessa kolmikuinen. Siihen verrattuna haaveiluni älyllisistä haasteista oli aika harmitonta.  Luxemburg on työnarkomaanien paratiisi, ja vaikka vanhempainvapaan aikana saa suomalaisittain ihan hyvää tukea sen puoli vuotta (kiinteä, tuloista riippumaton tuki erityisalhaisella verotuksella), täällä se on monelle uraohjukselle sen verran iso tulojen pudotus, että se jää hyödyntämättä.

Lähes kaikki tarhat ottavat vastaan lapsia kahden kuukauden iästä alkaen, ja kaikki päiväkodit ovat auki yleensä aamuseitsemästä iltaseitsemään.  Iso rakenteellinen ero Suomeen on, että lähes kaikki tarhat ovat yksityisiä. Julkisia on pääkaupungissa kaikkiaan vain neljä, mutta niissä on etusija yksinhuoltajille ja  alemmille tuloluokille, ja nämä prioriteetit rajaavat meidät peruskeskiluokkaiset perheet niistä käytännössä täysin ulkopuolelle.

Yksityisissä tarhoissa ryhmäkoko on useimmiten korkeintaan 8 lasta per ryhmä. Pienimpien ryhmässä on vain alle 1,5-vuotiaita ja useimmiten yksi hoitaja kahta lasta kohden. Mutta päivähoidosta maksetaankin kuukausittain keskustayksiön vuokran verran (valtion antaman, tuloihin suhteutetun tuen kanssa) – tai jopa enemmän, jos haluaa lapsensa vaikkapa suosittuun englanninkieliseen tarhaan.

Äideillä on oikeus käyttää työajastaan puolitoista tuntia imettämiseen niin kauan, kun lastaan imettää. Työnantaja on velvollinen järjestämään rauhallisen, yksityisen tilan, jossa voi käyttää rintapumppua – tai äiti voi halutessaan huristella lapsensa päiväkotiin keskellä päivää imettämään lastaan. Käytännössä imetysoikeus kuitenkin tarkoittaa useimmiten sitä, että äiti pumppailee maidot jossain neukkarissa samalla läppäriä näpyttäen, ja vähentää imetystunnit koko päivän pituudesta – ja voi tällä järjestelyllä lähteä hyvillä mielin ”ajoissa” töistä. Käytännössä siis noin viideltä.

Minulta on joskus kysytty, miksen ole yrittänyt neuvotella työnantajani kanssa vaikkapa 80% työaikajärjestelyä nyt, kun palaan takaisin töihin. Minulla on ensinnäkin epäilyni, mahtaisiko työnantajani suostua moiseen. Mutta vielä painavampi syy on, etten halua alhaisempaa palkkaa siitä, että tekisin lopulta kuitenkin ihan saman määrän töitä. Raskaana ollessani (ylityökiellon aikaan siis), tein keskimäärin 9-10 tuntista päivää käytännössä ilman lounastaukoa (söin kyllä lounaan: patonki työpisteellä meilejä lukiessa).

Vaikka olen yrittänyt asennoitua töihinpaluuseen ajoissa ja ehtinyt sinne jo kaivatakin, herättää tilanne silti paljon tunteita. Olen eksynyt hetkellisesti ekstistentiaaliseen dilemmaan: juuri kun olen alkanut omaksumaan rooliani äitinä, täytyy jo alkaakin orientoitumaan takaisin työ-minään.

Ja samaan aikaan kun olen kaivannut omaa aikaa minä-kriisini setvimiseen, poikani vajaa viisi tuntia päiväunia on vaihtunut yhtäkkiä kahteen kolmevarttiseen. Ja vaikka poika itsekseen leikkiikin, äidin on kaiken aikaa oltava näkö- tai mielellään kosketusetäisyydellä. Olen aiempaa enemmän sidoksissa lapsen leikkeihin juuri sillä hetkellä, kun yritän herätellä itsestäni sitä sisällä uinuvaa työelämän tiikeriä ja sähäkkää Excel-gurua. Enkä tunne siksi olevani aina ihan läsnä. Huono äiti, taas.

Kun olin itse vielä pieni, muistan jonkun lastenohjelman tunnusmusiikissa lapsen äänen laulaneen ”pulli kuusi” merkiksi ohjelman alkamisajankohdasta ja se tuntui silloin myöhäiseltä illalta. Meillä ei tule olemaan mitään mahdollisuutta ehtiä kotiin lapsen kanssa siihen mennessä. Suunnitelmissa on, että minä venyttäisin aamua ja veisin pojan puoli yhdeksän maissa tarhaan, kun joudun asiakkaiden vuoksi olemaan aavistuksen myöhempään tavoitettavissa (eikä täällä anneta kännyköitä kuin johtajille!). Arvioin, että voisin tehdä asiakkailleni bänät hyvillä mielin puoli kuuden maissa.

Mieheni voisi teoriassa mennä töihin seitsemän maissa aamulla niin, että voisi ehtiä hakemaan poikaa puoli kuuden maissa. Miten tahansa palettia käännetäänkin, yhdeksää tuntia lyhyempää tarhapäivää emme kykene pojalle tarjoamaan.

Miltä se sitten tuntuu?

Itse asiassa ei sittenkään niin pahalta. Koska kyllä minä ihan oikeasti haluan töitä tehdä, ja siinä tapauksessa vaihtoehdot ovat vähissä. Niin paljoa emme tienaa, että voisimme hankkia aupairin tai nannyn. Yhdeksäntuntinen tarhapäivä on todennäköisesti keskimääräinen (tai aavistuksen parempi) suoritus kahden yksityissektorilla työskentelevän vanhemman arjessa. Ilta tulee olemaan lyhyt, mutta arki täytyy suunnitella niin, että se vähä aika on lapsen kannalta laadukasta. Ja koska niin moni lapsi aloittaa tarhansa vieläkin aikaisemmin (ja vaikka se oikeasti näyttää kyllä toimivan), kahdeksankuisena päiväkodin aloittaminen tuntuu siihen nähden ihan kohtuulliselta.

Tunnen itseni ihan hyväksi äidiksi. Jolla on myös ura.
[kaksi erillistä lausetta]