Anopin kieli kukkii
Viikko anoppilassa pääsiäisen tienoilla oli sen sortin kielikylpy, että päätin rohkeasti lisätä hollannin alkeet ansioluettelooni.
Olen jättänyt hollannin mennessä pedantisti aina mainitsematta, koska en ole koskaan yhtään kurssia käynyt – ranskaa pidän cv:ssäni vaikka olen lukenut vain alkeet (tosin kolmeen kertaan), mutta pystyn lukemaan töissä sähköpostilla saapuneet tilaukset, ymmärrän mitä asiakas haluaa ja tiedän, mitä vastaukseksi pitää copypastata. Olen pystynyt hoitamaan erästä ranskankielistä asiakasta tällä tavalla vuoden verran, kaiken aikaa peläten, että joku päivä yhteyshenkilöni keksii soittaa minulle ja todelliset taitoni paljastuvat. Puhelimessa sanon sujuvasti vain Bonjour, sen jälkeen sönkötän ja unohdan koko sanavarastoni. Kasvotusten ymmärrän ja luritan luontevasti vain arkiset fraasit (ja nykyisin myös vauva-elämän perusteet).
Parin viikon takaisen Hollannin visiitin aikana luin sanomalehteä ja katsoin televisiota hollanniksi, kehtaan kehua että vieläpä aika sujuvasti. Tajusin viikon mittaan ymmärtäväni kieltä luovemmin kuin ranskaa: pystyin seuraamaan keskusteluja niin mieheni ystävien hiihtolomareissusta sekä serkun työstä sukellusveneellä. Kunpa vain oppisi vielä puhumaan hollantia, niin kommunikointi anopin kanssa olisi noin sataa väärinymmärrystä rikkaampaa. Moni anoppisuhde tuskin on täysin mutkaton, mutta lisähaastetta tekee ehdottomasti yhteisen kielen puuttuminen.
Anoppini puhuu brittiläisen ex-vävynsä ja vain englantia puhuvan tyttärentyttärensä myötä jonkin verran englantia, mutta lauserakenteet ja sanavarasto rajoittuvat usein samaan huoneeseen ja/tai samaan aikaan sijoittuviin tapahtumiin (”aurinko paistaa”, ”tomaatit ovat punaisia”). Ja kun kielen ymmärtäminen ei paljoa pidemmälle johda, kahdenkeskisiä keskustelujamme voi melko harvoin kutsua dialogiksi.
Pyrin yksinkertaistamaan sanavalintojani ja jätän vahvat verbit taivuttamatta menneeseen aikamuotoon. Käytän runsaasti elekieltä puhuessani. Yritän puhua anopin rytmiin sopivalla tahdilla, mutta se on toisinaan äärimmäisen vaikeaa: liian hitaassa puhetahdissa ajatukseni karkaavat usein jonnekin Pohjoisnavan tuntumaan, enkä pysty lopettamaan lauseita loogisesti – liian nopealla tahdilla taas anoppi vain hymyilee vastaukseksi autuas katse silmissään tajuamatta, että lauseeni on päättynyt kysymykseen.
Englannin haasteellisuuden vuoksi mieheni puhuu äitinsä kanssa ainoastaan hollantia. Koska vaikkapa ruokapöydässä minulla ei ole paljoa muutakaan tekemistä heidän keskustellessaan, vieraan kielen kuunteleminen menee minulle pelistä: yritän arvailla englannin, saksan ja ruotsintaitojeni pohjalta mistä milloinkin on puhe. Kaikki kielitaidot tuntuvat terävöityvän (jopa se ruotsi), jos on jatkuvasti vieraiden kielien ympäröimänä. Ja kun tunnistaa, että se hollannin rohiseva äänne on g-kirjain, alkaa jo helpottaa. Hollanti on germaanisena kielenä kuitenkin usein pääteltävissä, toisin kuin vaikkapa se ranska, joka vieraan aihepiirin tiimoilla tuntuu lähinnä vodkalta tyhjässä vatsassa.
Sillä yleensä parin päivän jälkeen anoppi luovuttaa englantinsa kanssa. Hän vaihtaa hollantiin minulle puhuessaan, ja käyttää englantia vain silloin, kun on täysin varma sanavalinnoistaan. Hän saattaa kertoa pitkät tarinat naapuristaan hollanniksi, mutta lopettaa kertomuksensa englanniksi, jotta minäkin pysyisin kärryillä: ”He is a very nice man”.
Näiden arvailuleikkieni perusteella olen kehittänyt kohtuullisen hyvän ymmärryksen hollanninkielestä, ja pystyn seuraamaan keskusteluita sikäli kun jaksan päättelypuuhiin keskittyä. Anopin viime visiitillä kolme viikkoa pojan syntymän jälkeen en siihen kyennyt: hormoneista pehmeä pää surrasi vauvan ympärillä kuin mehiläinen törmätessään ensimmäistä kertaa auringonkukkaan. Sen viikon aikana mieheni oli poissa kotoa päivittäin puoli vuorokautta, ja päivät anopin kanssa olivat aika pitkiä. Kommentoimme anopin kanssa vuoroin niitä ikkunalla kasvavia punaisia tomaatteja. Lopun aikaa tuijotimme ikkunasta ulos salaa toivoen, että alkaisi edes sataa, niin että olisi jotain uutta puhuttavaa.
Mutta ei ne arvailut tietenkään aina mene oikein. Joskus ihan alussa kuuntelin puolella korvalla ja kuvittelin mieheni puhuvan pihan istutuksista äidilleen, kun mainitsi sanan [löök] joka kuulosti minulle tietysti samalta kuin ruotsinkielinen sipuli ja yritin liittyä sen avulla keskusteluun. Oli kyllä aika aloittelijan moka. Sanaa ’leuk’ toistellaan keskusteluissa vähän väliä, kun halutaan kommentoida ”hieno” tai ”kiva”. Nykyisin se on yksi niistä hollanninkielen sanoista, joita osaan käyttää melkein aina oikeissa kohdissa.
Tällä viime visiitillä Hollannissa osasin kuitenkin ottaa rennosti ja nauttia ympäröivästä asunnosta, jossa ei ollut yhtään likaista ikkunaa, lattiaa tai pöydänkulmaa, ylimäääräistä pyykkiä tai tiskiä. Anoppini pitää kotinsa niin siistinä, ettei sen ylläpidossa ole edes mitään auttamista. Anoppi viihdytti poikaa joka hetkestä nauttien sen minkä ehti, hoiti ruoat ja pari tarpeellista pyykkikoneellista. Poika oli huomion keskipisteenä, ja piti omalta osaltaan huolen siitä, että puheenaiheet pysyivät turvallisilla vesillä.
Oma mieleni lepäsi ja jaksoin keskittyä myös hollanninkieleen – keskustelimme kolmisin melko sujuvasti, kun mieheni tulkkasi vastauksiani, jos huomasi sen äitinsä eleistä tarpeelliseksi. Iltaisin pelasimme Rummikubia ja joimme lasit viiniä ja ehkä yhdet Baileysit. Peli puhui puolestaan ja ymmärsimme toisiamme ihan mukavasti.
Ja tulevia vuosia ajatellen, meillehän on parhaillaan kasvamassa hyvä tulkki, joka toivottavasti sukkuloi muutaman vuoden päästä kaikkien kolmen kielen välillä. Puheen keskipisteenä poika pitää varmaan myös huolen siitä, että aihepiirit pysyvät kaikkien ulottuvilla.