Bisous!
Kulttuurishokki numero yksi tänne muutettua: minua kutsutaan madameksi! Olin vasta täyttänyt kolmekymmentä ja heti täditellään? Kesti vajaa vuosi tutustua johonkin ystävälliseen ranskalaiseen, joka kertoo, ettei se ole tädittelyä, eikä oikein rouvitteluakaan – ihan vain ystävällinen fraasi. Mademoiselle olisi vaan pahempi – se kun olisi sitten taas vähän alentavaa tytöttelyä.
Sinänsähän madame siellä madame täällä ei nyt kovin paha rasti olisikaan, mutta kun sitä toistellaan joka välissä. Bonjour madame, merci madame, Bonne journée madame (päivää, kiitos, hyvää päivänjatkoa). Karkealta arviolta lyhyessäkin asiakaspalvelutilanteessa vähintään kolme kertaa, tämän litanian kuulee vaikka ostaisi vain patonkia. Kulttuurishokin toinen puoli tulee, kun tajuaa, että tädittelyä odotettaisiin myös minun suustani vastavuoroisesti.
Se on vähän kuin englanninkielen please, jota arkikieleen tottumattomana helposti unohtuu jatkuvasti sijoitella lauseisiin – pelkkä välissä kiittäminen suomalaisittain ei aina kata täysin kohteliaisuusmuotoa. Kun aloitimme tapailemaan miehen kanssa, jätin sen osittain tahallaan pois, koska ajattelin, että tuttavallisempikin lauserakenne konditionaalimuotoineen riittäisi. Mutta ei. Pari vuotta taisi mennä, ennen kuin sain sen puhekieleeni luontevasti, ilman itseni erillistä muistuttamista.
Ranskaksi sentään madame ei tarvitse olla kuin asiakaspalvelutilanteissa. Ystävien (tai ystävien ystävien) kanssa ollaan taas huomattavan tuttavallisempia poskisuudelmineen. Yksissä kotibileissä oltiin pussailtu jo pitkälti toistakymmentä poskea, kun kaksi ranskatarta vieressäni alkaa keskenään keskustelemaan, että johan menee pussailuksi nämä bileet. Toinen totesi siihen, että hän pitää henkilökohtaisena rajana 50 henkeä. Siihen asti annetaan bisous [biszu] jokaiselle.
Luxemburgissa ongelmaksi muodostuu, kuinka monta kertaa ketäkin pussaillaan? Paikallinen tapa kun on kolme poskisuudelmaa, ranskalainen kaksi. Molemmat tavat alkavat samalla tavalla oikeanpuoleisten poskien kohtaamisesta, joten sekoiluksi menee vasta siinä vaiheessa, kun pitäisi älytä lopettaa toisen naaman edessä hääriminen oikeassa kohtaa.
Olen oppinut yrityksen ja erehdyksen kautta, että ranskalaisten lisäksi eteläeurooppalaiset ovat yleensä kahden bisoun kuppikuntaa. Monet expatit omaksuvat paikallisen kolmen suukon tavan usein, jos poskisuudelmat eivät muuten ole osa omaa kulttuuria – mutta tämäkin on vähän villi kortti. Riippuu myös siitä, mitä tapaa vastapuoli kuvittelee sinun noudattavan. Tässä kohtaa myös eteläeurooppalaiset saattavat poiketa. Niin että uuden ihmisen kohdatessa pitäisi paitsi arvata vastapuolen kansallisuus, myös tämän mahdollinen empatia toisen tapoja kohtaan. Tämä tietysti koskee myös itseäni: olen vain harvoin johdonmukainen poskisuudelmien määrässä ja edelleen tilanteessa joskus hermostuessani sekoan usein laskuissa.
Tähän asti pysyn kuitenkin vielä jotenkuten perässä, vaikka sekavalta se vaikuttaakin. Olen omaksunut tavan tuttavallisena eleenä, mutta virheliikkeitä poskihaituvien tuntumassa tapahtuu ihan jatkuvasti. Helpoimmalla pääsee, kun myöntää avoimesti arvioineensa väärin. Jäänmurtaja sekin.
Mutta paletin sekoittaa, kun ollaan britti-expattien kanssa tekemisissä. Kaikki antavat toisilleen poskisuudelmia paikalliseen tapaan (eli kolme!), paitsi miehet keskenään taputtelevat toisiaan olkapäille tai kättelevät. Mutta joskus mieheni on huomauttanut vitsinä kaverillisesti (miespuolisille) ystävilleen, että minulle osoitetut poskipusut ovat olleet liian tuttavallisia. Ja minä en ole huomannut mitään eroa minkään välillä, ja mieheni itse on tervehtinyt kaikkia naispuolisia ihan samalla tavalla. Tunnistan kyllä liian tuttavallisen poskisuudelman, eikä se ole enää minustakaan hyväksyttävää. Mutta näissä tapauksissa en huomannut mitään eroa toisen välillä. Tämän vuoden tavoitteena on selvittää se hiuksenhieno ero.
Lapsia ranskalaiset suukottelevat mielellään. Vaikka tässä menisi normaalisi minun rajani, ranskankielentaitoni ei yksinkertaisesti riitä sanomaan sekä ystävällisesti että kohteeliaasti back off.
Eräässä keskustan kahvilassa tarjoilijatäti kutsuu kollegansa ihmettelemään poikaa, jolla on suuret silmät, ja vieläpä siniset! Lopulta kaikki kolme tätiä muiskuttelevat ilmasuukkoja parin sentin päässä poikani kasvoista ja lässyttävät kovalla, kimeällä äänellä. Poika nauraa ja ottaa yleisönsä huomiosta nauttien. En ymmärrä kaikkea mitä tädit höpöttävät, mutta hymyilen ystävällisesti takaisin. Koska kahvilassa on hyvät lounaat (ja ruokaa tarjolla myös virallisen lounasajan jälkeen), menen sinne toistekin – ja ensikohtaamisen jälkeen tädit muistavat meidät ja ryntäävät avaamaan jättiläismäisen etuoven sisääntullessa ja pois lähtiessä sekä kutsuvat uudet kollegat katsomaan ”sinisilmäistä ihmettä”.
Ylilyödyistä tuttavallisista eleistä tulee lopulta kuitenkin myös tuttavallinen olo. Minä maltan yrittää keskustelut vain ranskaksi ja tädit malttavat odotella hitaasti muodostuvia ranskankielisiä lauseitani. Ja kun tädit vilkuttelevat minulle ikkunasta myös silloin, kun vain satun olemaan kahvilan ulkopuolella odottamassa bussia, tunnen olevani vähänniinkuin paikallinen.