Happy mum = happy baby

Kulttuurisidonnaisiin perinteisiin täällä törmää monessa mutkassa, eikä vähiten lapsen astuessa kuvioihin. Vaikka jotkut vauvan hoitoon liittyvistä kysymyksistä kuulostaakin joskus toisen korvissa oudolta, täällä on myös totuttu kunnioittamaan eri kulttuurien perinteitä – ei niitä ole pakko ymmärtää, kokeilla saa jos haluaa – kukin on varmasti hyvä äiti oma lapselleen. Kulttuurien opeista voi halutessaan koota itselleen sopivan setin ja ottaa parhaat vinkit käyttöön.

Meksikolainen ystäväni luki ruotsalaisesta dekkarista, että nainen nukutti vauvaansa ulkona talvella – ja tuli järkyttyneenä kysymään minulta, onko se totta vai käyttääkö kirjailija pakkasnokosia luodakseen tarinaan lisää jännitystä. Samaan kysymykseen olen törmännyt myös monessa muussa tilanteessa, erityisesti päiväntasaajan tuntumasta tai sen alapuolelta kotoisin olevilta äideiltä. Moni tulee asiasta lisää kerrottuani siihen lopputulokseen, että niin hullulta kuin kuulostaakin, tiedän kyllä äitinä miten lapsi pitää pukea ja missä olosuhteissa lapsi pidetään sisätiloissa. Rohkeimmat keski-Eurooppalaiset harkitsevat ulkona nukuttamista +10 asteessa ja kysyvät minulta, mitä kaikkea lapsen päälle pitäisi pukea. Yllättävän monelle vauvan ulkoilutus tarkoittaa lapsen kantamista autosta markettiin katetussa parkkihallissa, peittoon käärittynä.

Vaikka kaikki kulttuurit sujuvasti sekoittuvatkin, jotkut kulttuurit vaikuttavat voimakkaammin. En ole varma, laitanko sormen oikealle kohdalle karttaa, jos väitän, että erityisesti vauvan nukkumiseen liittyvä kulttuuri saa vaikutteita nimenomaan ranskalaisesta mentaliteetista. Siinä, kuten muussakin ranskalaisissa lasten kasvatukseen liittyvissä asioissa, perusperiaate on, että lapsella on selkeät rajat – mutta että äidilläkin on oma elämä. Minulle opetettiin täällä ranskan oppeja mukaillen: Happy mum equals happy baby. Ja nimenomaan tässä järjestyksessä.

Ranskalaiset suhtautuvat vauvan uneen jo lähtökohtaisesti eri tavalla: vauvat siirretään omiin huoneisiinsa jo oikeastaan heti synnytyssairaalasta palattua (sikäli kun asunnossa on tilaa – ja olen kuullut joidenkin remontoivan työ/vierashuoneita kiireellä ennen lapsen syntymää, jotta lapsi pääsee omaan huoneeseensa alusta alkaen). Lapset koulitaan hellin mutta päämäärätietoisin ottein nukkumaan yönsä läpi jo kuukauden-kahden vanhasta lähtien. En ole ihan varma, miten tämä tarkalleen ottaen tapahtuu, mutta käsitykseni mukaan avain tähän on se, että äiti luottaa siihen, että lapsi osaa nukkua yönsä läpi, ja lapsi luottaa äitinsä vaistoon. Lasta ei syötetä lainkaan yöllä, ihan ensi viikkoja lukuunottamatta, ja sen jälkeen lapsen ei vain anneta herätä. Ranskalaistuttuni kaikki kolme lasta alkoivat ”tekemään yönsä” noin kuukauden ikäisenä, eli yöherätykset loppuivat käytännössä siihen.

Synnytyssairaalassa hoitajat korostivat unen merkitystä monessa käänteessä. Meitä kehoitettiin kutsumaan hoitaja, jos vauvan itkusta ei yöllä tunnu tulevan loppua. Tarvittaessa hoitaja tuli hakemaan lapsen toiseen huoneeseen itkemään. Tärkeintä oli, että äiti saa nukuttua muutaman hyvän tunnin ja jaksaa opetella ja tukea uutta elämää seuraavana päivänä täysin voimin. Silloin myös lapsi on tyytyväinen ja rentoutunut.

Vaikkei Ranskassa ollakaan, täällä on varsin tyypillistä kysyä ”tekeekö lapsesi jo yönsä” (ranskankielisestä fraasista faire les nuits käytetään melkein yhtä huonoa englanninnosta doing nights tai sitten sleeping through). Kun poikani oli pariviikkoinen, lähdin ensimmäiseen äitien keskusteluryhmään, jossa sillä kertaa keskusteltiin itkun ja unen hallinnasta. Keskustelua veti raskauden jälkeiseen elämään koulutettu brittiläinen valmentaja (=Post-natal trainer, nyt on myönnettävä, etten tiedä onko tälle suomeksi joku oikea termikin).

Keskustelun lomassa kävimme läpi erilaisia tilanteita ja ongelmia lapsen nukkumiseen liittyen. Eräs kolmikuisen lapsen brasilialaisäiti oli huolissaan, kun hänen poikansa ei vielä tee öitään, vaan edelleen herää noin kolmen maissa yöllä ja haluaa syödä. Ohjaaja osoitti ymmärrystään: tällaiset yölliset heräämiset ovat yleisiä monien tämänikäisten lasten kanssa. Lapsella ei kuitenkaan välttämättä ole tarvetta syödä, vaan tämä herää tottumuksesta ja haluaa tietää, että äiti on edelleen lähellä. Sitten hän kysyi, onko äiti kokeillut ”unisyöttöä” (engl. dream feed).

Dream feed perustuu brittisairaanhoitaja Tracy Hoggin kirjaan ”Secrets of the Baby Whisperer”. Vaikka englantilainen olikin, Hoggin perusperiaate muistuttaa ranskalaista tyyliä: lapsi syötetään nukkuessaan ennen vanhempien nukkumaanmenoa, ja lapsi oppii siten nukkumaan yönsä – ja vanhemmat saavat 6-8 tuntia keskeytyksetöntä unta. Tavoitteena se happy mum. Tekniikan voi aloittaa jo muutaman viikon ikäisestä alkaen. (Tästä linkistä löytyy erään äidin tulkinta kirjan opeista omin kokemuksin höystettynä).

Keskusteluryhmämme vetäjä selittää teoriaa soveltaen, että jos lapsi yleensä herää kolmen maissa, äiti nostaakin lapsen jo kahden korvilla sängystään, ja syöttää lapsen tämän nukkuessa. Tällöin lapsi syö rauhallisemmin, ei ahmi, eikä syömisen jälkeen myöskään ole niin suurta tarvetta röyhtäistä. Vähitellen lapsi tottuu pois yöheräämisestä ja nukkuu yhtäjaksoisesti pidempään – toivon mukaan puoliltaöin aamuviiteen, jolloin ihminen nukkuu sikeintä, tärkeintä untaan. Brasilialaisäiti kertoo parin viikon kuluttua ”ongelman” poistuneen tällä tekniikalla muutamassa päivässä, ja pojan nukkuvan yönsä melkein ranskalaisesti läpi.

Myönnettäköön, että olin kohtuullisen hormonihuuruissa kuunnellessani tätä keskustelua, mutta sanat jäivät kuitenkin soimaan päässäni. Ja ne palasivat mieleeni, kun heräsin (jälleen) kerran keskellä yötä tuijottamaan nukkuvaa lastani. Muistan valmentajan sanat: jos me äidit heräämme keskellä yötä ja tiedämme, että lapsen on kohtapuolin syötävä, miksi meidän pitäisi odottaa silmät ristissä sitä, että lapsi herää?

Pojan ollessa ehkä noin neliviikkoinen, herään keskellä yötä ja totean, että lapsen ruoka-aika meni noin tunti sitten. Koska pojan paino oli tässä vaiheessa vielä hieman liian alhainen suhteessa syntymäpainoon, yritin pitää kiinni tasaisesta ruokarytmistä, vaikka unirytmit vielä tässä vaiheessa heittelivät niin lapsella kuin minullakin.

Vauva oli tällä kertaa kuitenkin täysin unessa, enkä raaskinut herättää. Nostin pojan varovasti sängystä, yrittäen säilyttää nukkuvan asennon ja tarjosin rintaa. Ja niin poika hamusi sitä vielä hataralla imemisotteellaan. Ja söi rauhallisin, mutta koko ajan varmemmin ottein. Olin niin ihmeissäni, että oli kokeiltava toistakin rintaa. Ihan niin paljoa en uskonut teoriaan, että olisin jättänyt röyhtäyttämättä. Olalle nostaessani poika havahtuu, mutta pysyy rauhallisena, ja takaisin sänkyyn laskettuani tuijottaa seinälle lankeavia varjoja hetken, mutta nukahtaa pian.

Alan kokeilemaan tekniikkaa epäsäännöllisen säännöllisesti, ja poika alkaa nukkua yhä pidempiä jaksoja. Lapsi herää varsinaisesti vain kerran yössä. Pojan ollessa noin kolmikuinen alan usein kuulemaan lapsen kevyen unen liikehdinnän oman uneni läpi – ja syötän pojan (tämän ollessa unessa tai hereillä), mikäli edellisestä syötöstä on neljä-viisi tuntia. Vaipanvaihto on ainoa, joka tässä vaiheessa enää lapsen herättää, ja poika jokeltelee sen jälkeen joskus puolikin tuntia itsekseen – mutta rauhallisesti, itkemättä, ja nukahtaa sitten. Ja nukkuu kaikkiaan noin puoli vuorokautta. Minä 8-10 tuntia herätyksineen kaikkineen.

Aloittaessani omaa versiotani unisyötöstä en lukenut Hoggin kirjaa, enkä tekniikasta sen enempää edes netistä. Sovelsin kuulemaani keskustelua tässä kuvailemallani tavalla, pojan ja omaan rytmiini sopivaksi. Hormonihuurujen hieman laskeuduttua keskustelin asiasta sekä lastenlääkärin että ”neuvolan” tädin kanssa, vähän mielipidettä unisyötöstä haistellen. Jokin siinä tuntui muka kyseenalaiselta. Osittain tekniikka on tietysti ennakointia, joka sotii lapsentahtisuutta vastaan. Mutta kumpikaan ei tekniikkaa tuominnut, ja molempien asiantuntijoideni mielestä lopputulema on tärkeämpi: poika kasvaa ja myös äiti nukkuu ja jaksaa.

Nelikuisesta alkaen siirsimme pojan omaan huoneeseensa ja aloitimme samalla tarkemman iltarutiinin saadaksemme nukkumaanmenoajan iltakahdeksaksi. Alkuun annoimme puolenyön aikaan yhden maitoannoksen, jonka jälkeen poika jatkaa uniaan keskeytyksettä aamu kuuteen-seitsemään asti. Töihin heräävä isä hoitaa vaipanvaihdon ja aamumaidon, ja poika (ja minä, jee!) jatkaa unia vielä pari tuntia sen jälkeen.

Ennen lapsen syntymää meitä peloteltiin sanomalla, että nukkukaa nyt, kohta ette nuku moneen kuukauteen. Ensimmäistä kuukautta lukuunottamatta saimme kuitenkin tämän uhkakuvan taklattua. Lapset ovat tietysti kaikki yksilöitä, ehkä meille sattui jo muutenkin hyväuninen tapaus käsiimme. Mutta erittäin moni täällä kyllä tuntuu kokeilleen dream feediä tai vastaavaa, sellaisenaan tai soveltaen, ja viimeistään kolmikuisesta lähtien lähes kaikki kertovat heräävänsä enää vain kerran yössä, jos sitäkään. Mikä toimii ja lopputuloksena on hyvinvoiva lapsi, ei kai voi olla pahasta.

Toisaalta – tämähän on vasta alkua. Mutta ainakin lähtökohtana hammasvalvojaisille ja muille rajoja kokeileville herätysjuhlille on hyvin levännyt perhe.