Kurkku- ja kasvukipuja – töihinpaluu
”Musta tuntuu että sen kurkku on kipeä”, mieheni huolestuu pari viikkoa ennen kuin poika täytti vuoden. Otimme pojan viikonloppuaamun kunniaksi vanhempien sänkyyn touhuamaan hetkeksi, kun poika vielä malttoi unihiekan voimalla pysyä hetken jotakuinkin-paikallaan. En ymmärtänyt alkuunkaan, miten kurkkukivun voisi todeta senikäisellä lapsella ilman tarkempaa tutkimusta (varsinkaan kahden toimistorotan toimesta) – mutta pysyn vaiti. Poika touhuaa välissämme ja jokeltaa iloisesti, ilman mitään merkkejä sairastumisesta ennen (tai myöskään jälkeen) tilanteen.
Tuona hetkenä olen itse nähnyt pojan aktiivisesti hereillä viimeksi toissapäivän iltana [töiden ja muiden menojen vuoksi], joten mikä minä olen siinä toisen diagnoosia epäilemään. Äitinä omat ”diagnoosini” perustuvat lapsen jatkuvaan tarkkailuun, ja työelämään palattuani vertailupinnat ovat vähintäänkin haparoituneet. Nyt kun hoidamme lasta miehen kanssa melkein tasan saman verran tunneissa laskettuna, mikä tekisi hänen diagnoosistaan yhtään sen huonomman?
Paitsi onhan se nyt ihan tyhmä ajatus. Eihän tuonikäinen kurkkukipua tunne. Vai tunteeko? Vai ovatko omat analyysini äitiysloman aikana olleet ihan yhtä typerän kuuloisia, kun olen yrittänyt selittää miehelle mitä kokonaisen päivän aikana on ehtinyt tapahtua; Poika on oppinut paitsi taputtamaan ja soittamaan tamburiinia, myös vierittämään palloa – siitä tulee seuraava Jari Litmanen vai sittenkin jääkiekkostara? No juu, muistan kyllä miten hienolta se silloin tuntui, mutta kyllähän se näin jälkikäteen saa kaikki kehitys omat mittasuhteensa. Yhtään kehitysvaihetta väheksymättä.
Muistan ensimmäisen tarhakuukauden lopulla kun yritin selittää tarhatädille kurjalla ranskallani, että poika oli edellisenä iltana seissyt oma-aloitteisesti ensimmäistä kertaa. Mihin täti vastasi, että poika on tehnyt sitä päiväkodissa jo toista viikkoa. Kyllä se oli purren nieltävä pettymys. Joka kuitenkin kasvatti minua äitinä asteen eteenpäin. Töihin palattua on kuitenkin pakko todeta tosiasiat: sen jälkeen on myös muita ihmisiä, jotka ovat todistamassa lapsesi ensimmäisiä kokeiluja milloin missäkin. Oivaltamisen riemu on pystyttävä jakamaan muiden kanssa.
Poikani aloitti tarhan 8,5kk iässä kahden viikon harjoittelulla ja siirtyi sitten täysipäiväiseksi päiväkotilapseksi – Luxemburgilaisen työssäkäyvän perheen normaaliaikataulun mukaan. Meillä oli kolme vaihtoehtoa: a) mies jää kotiin puoleksi vuodeksi ja koko perheen tulot tippuu 30%; b) minä jään kotiin ja koko perheen tulot tippuu 30% tai c) käydään molemmat töissä 100% ja maksetaan niistä tuloista 15-20% päiväkotimaksuja. Taloudellisia päätöksiä? Lopulta se oli enemmän henkinen päätös. Olin valmistautunut henkisesti työhön paluuseen ja kaipasin paitsi omaa aikaa, myös älyllisiä haasteita (toinen juttu on, tarjoaako työni sellaisia). Ja poika kyllä kaipasi selvästi myös ikäistänsä seuraa.
Paljonhan on arvailujen varassa, miten lapsi oikeasti kokee asioita vajaan vuoden iässä – mutta sen voin sanoa varmasti, että tämä lapsi todella nautti, kun pääsi tarhaan. Tarhaa edeltävät leikkitreffit olivat päätyneet usein kyyneliin, kun poikani halusi osoittaa ystävyyttä kohtaamalla otsansa toisen otsaa vasten (vaikkakin kevyesti), ja toinen lapsi säikähti niin pahasti ettei siitä enää tapaamisen aikana toipunut. Tarhassa muut lapset olivat tottuneet kaikenlaiseen menoon ja eivät vähästä säikähtäneet – jos eivät olleet sillä tuulella, yksinkertaisesti siirsivät pojan näpit muualle kasvoiltaan. Puoli vuotta vanhemmat lapset konttasivat lapseni yli, ja poika oli selkeästi vain innoissaan!
Kirjoitan tämän blogin vasta tässä vaiheessa kahdesta syystä: olen halunnut nähdä miten kaikki on oikeasti sujunut – mutta myös siksi, että olen kamppaillut ajan ja jaksamisen kanssa (olen mielessäni kirjoittanut ties kuinka monta tekstiä mutta en ole vielä hommannut laitetta, joka kirjoittaisi ajatukset automaattisesti muistiin. Onkohan sellaista??).
Olisi kuka tahansa minulle kertonut, että töihin paluu on rankkaa – mutta se oli sittenkin rankempaa. Fyysinen väsymys oli aivan infernaalista. Jaksoin hyvin vielä toimistolla kahdeksasta yhdeksään tuntia, touhusin sen jälkeen sen jäljelle jäänen parituntisen pojan kanssa ennenkuin lapsi meni nukkumaan. Samaan aikaan mies ravasi puutarhapalstalla istuttamassa, kitkemässä ja kastelemassa – minä hoidin kodin, pyykit, ruoat, siivoamiset – lapsen. Ainoa suomalainen arkiasia, josta voidaan täällä luistaa on kuravaatteiden koordinointi, kun sadesäällä lapset [ja aikuiset] pidetään tarhapäivän aikana turvallisesti sisätiloissa. (+/-?) Mutta näiden kaiken ulkopuolella tapahtui aivan totaalinen lösähdys. Aloimme kokata vasta pojan nukahdettua ja söimme joskus illallisen vasta lähempänä kymmentä, jolloin lounaasta oli ehtinyt vierähtää jo lähemmäs puoli vuorokautta. Olin iltaisin kuin zombie ja kaikki tekeminen illallisen jälkeen tuntui raskaalta. Piti kuitenkin pestä meikit ja hampaat, tiskit ja maitopullot – kaiken sen jälkeen jopa vessapaperirullan vaihto tuntui romahduttavalta. Viikonlopuille kasaantui kaikki kodin ”metatyö”. Kesti pari kuukautta, muutama vakavamielinen keskustelu miehen kanssa – sekä puutarhapalstakauden hiljeneminen – jotta arkeen alkoi löytyä jotain balanssia.
Onhan se työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen aivan älytön palapeli, joka vaatii hurjan määrän suunnittelua ja hirvittävän määrän energiaa. Kuvittelin aina olevani jonkin sortin erityislaatuinen multitaskaaja, mutta olen joutunut kyseenalaistamaan kykyni hoitaa tuhatta asiaa samanaikaisesti. Aika monta kertaa. Ja varmasti myös tästä eteenpäin.