Lily

Mama de Lux

ireneb.

Tarhatuliaisia, s’il vous plait!

Pojan tarhaan tutustuminen alkoi viime viikolla ja odotusten mukaisesti saatiin tuliaisena koko kaarti erilaisia pöpöjä. Poika kun on sitä sorttia, joka laittaa kaiken suuhunsa. Parin ensimmäisen päivän aikana touhua seuratessani hän lainasi suvereenisti kaverin tuttia (jota toinen samanikäinen pikkumyy-ponnarinen tyttö oli vastaavasti juuri lainannut); nuoli lattiaa, leikkikehän reunaa ja tarhatädin poskea.

Ei tullut yllätyksenä vuotava nenä, yskä – eikä myöskään vatsatauti, vaikka alkuun laitoin ruokahaluttomuuden hampaiden tulon piikkiin. Ensimmäiset alahampaat kun tekivät entréensa saman viikon päätteeksi. Ehkä hyvä niin – oli lopulta aika vaikea osata sanoa, mikä ininä kuului mihinkin vaivaan – eikä poika loppujen lopuksi edes kitissyt kovin, kun kaverin kyläillessä leikittäviä käsiä riitti joka hetkeen. Vatsatauti iski koko perheeseen vasta viikonlopun jälkeen, ja makasimme kaikki koko maanantain sängyn pohjalla. (Tosin miesflunssa oli ehkä aavistuksen pahempi kuin omani ja pojan yhteensä [?])

 

Kaiken kaikkiaan olin viikkoon kuitenkin varsin tyytyväinen. Ensinnäkin siksi, että poika oli vilpittömän kiinnostunut uusista kavereistaan. Ilman paljoakaan aiempaa kokemusta vastaavista sosiaalisista ryhmätilanteista, poika otti paikkansa lasten keskellä – niin omanikäistensä (8-9kk) kuin kävelevien taaperoiden kanssa; teki tuttavuutta tasaisesti kaikkien kanssa ja vaikutti varsin iloiselta omalta itseltään.

Poika ei hätkähtänyt, vaikka puolitoistavuotias ryömi hänen ylitseen (tarhatädit kyllä komensivat sen jälkeen isompaa), eikä toiset lapset olleet kovin (..) herkkiä pojan rakkaudelle hiuksia kohtaan. Tästäkin kyllä tarhatädit antoivat vähän palautetta, eikä syyttä – tiedän, että poika vetää jo todella voimalla saadessaan kuolaiset näppinsä hiuksiin kiinni – ja varsinkin se pikkumyyponnari on ihan ymmärrettävästi houkutteleva, vaikkei se vetämistä oikeutakaan. Vajaa yhdeksänkuisen opinkaari tällaisissa asioissa on kuitenkin valitettavan hidas, tarhatäditkin sen kyllä ymmärtää.

 

Olin myös äärimmäisen iloinen, että hän tuli toimeen niin hienosti tarhatätien (ja heidän poskiensa) kanssa. Vaikka ehkä vähän hämmennyinkin, miten hyvin – ei poikaa tuntunut juuri haittaavan minun poistumiseni paikalta heti kolmantena päivänä, kun toisella puolella oli ne kivat tädit, jotka halailivat, suukottelivat ja leikittivät. Vaikka vähän kirpaisikin, oli kuitenkin huojentavaa, miten ihanasti tädit ottivat pojan vastaan. Myös huolimatta siitä, että perustiedot pojasta ehkä jäivät aavistuksen hajanaisiksi – jouduin laittamaan koko ranskantaitoni (mikä ei tosiaan ole paljon) peliin, kun tädit puhuivat vain ranskaa (tai portugalia tai italiaa. Ei auttanut minua sekään).

Olin itse ensimmäisten päivien jälkeen vähintään yhtä väsynyt kuin poika, kun yritin kertoa tädeille kysyttäessä pojan aavistuksen vaihtelevista ruokailu- ja unitottumuksista suolen toimintaan, muistamatta miten sanotaan ranskaksi joskus, harvoin, tai usein. Lopputulos taisi olla aika säännöllinen päivärytmi ja ainakin nyökyttelin sujuvasti, kun kysyivät, että tehdäänkö niin kuin muidenkin lasten kanssa. Oui, oui, antaa mennä vaan.

 

Kolmanneksi olin iloinen, että sairastimme näitä bakteeri- ja virustartuntoja samantien pois alta. Vaikka Luxemburgissa on useita lakeja ja säädöksiä, jotka mielestäni ohjaavat ihan rakentavasti ihmisten elämää, lasten sairauspoissaolot töistä on ehdoton poikkeus. Täällä kun saa olla sairaan lapsen vuoksi poissa töistä vain 2 päivää per kalenterivuosi (per aikuinen). Eli siis neljä päivää vuodessa per perhe. Työni alkavat ensi viikolla, enkä haluaisi heti kärttää tätä sairaspäiväpankkia – onneksi pahin kevätpöpökausi on jo lopuillaan, mutta toisaalta vielä koko bakteerien kirjo syksyllä edessä.

Tässä tapauksessa olisin tosin itsekin tarvinnut sen sairasloman (jolloin sitä ei tietenkään lasketa) – eli toisin sanoen, jos lapsen sairauspäivät alkavat olemaan ohi, kannattaa olla hyvät välit myös omaan lääkäriin, jotta tarvittaessa saa myös itselleen sairaslomaa vähän vähäisemmästäkin syystä. Oma lääkärini on kyllä harmillisen perusteellinen – mitä tähän mennessä olen pitänyt hyvänä asiana, saa nähdä miten vapaita tarvittaessa irtoaa.

Mutta miettikää, vain neljä päivää vuodessa. Minulla ei omakohtaista kokemusta vielä ole, mutta sen mitä olen kotimaassa aihetta seurannut, tämä on ihan valtavan iso kulttuuriero Suomeen. Käytännössähän se tarkoittanee sitä, että lapset viedään puolikuntoisinakin herkemmin tarhaan. Onko sekään hyvä? Ei ehkä tosin vaikuta yhtä paljon yritysten tuottavuuteen..

Olen kuullut, että yleensä ensimmäisen tarhavuoden aikana lapset kehittävät kohtuullisen hyvän vastustuskyvyn kaikenlaisille tartunnoille –kun lapset menevät täällä aiemmin päiväkotiin, pahin sairastelujaksokin ajoittunee siis hieman aikaisemmin kuin Suomessa. Mutta on se 4 päivää vuodessa silti valtavan vähän.

Mitä sitten tehdä, jos tarha ei suostu ottamaan lasta vastaan eikä sairaslomaa itselle irtoa? Isovanhempia tai muuta perhettä kun täällä harvalla on kovin lähellä. Sitten käytetään lomapäiviä: muutama kollega taisi pitää aina 3-4 lomapäivää ihan loppuvuodelle asti merkitsemättömänä mahdollisia sairastapauksia varten. Pitääpä muistaa itsekin..

Ja entä jos niitäkään ei ole jäljellä tai on vaikka pakko mennä töihin syystä tai toisesta? Kaupungin keskustassa on kuulemma lasten sairastupa, jonne voi vielä sairaankin lapsen päivähoitoon. Kuulemma sairaan kallista. Olen kauhuissani kuvitellut, millainen on sairaiden lasten päiväkoti – ei siellä varmaan ainakaan parannuta, lähinnä vain lykätään asiaa tuonnemmaksi. Toivottavasti sinne en joudu lastani viemään (kop, kop).

 

Mutta kaiken kaikkiaan ensimmäinen tarhaviikko oli siis varsin onnistunut. Tämä toinen jää vähän tyngäksi, kun pari päivää sairastettiin ja huomenna on helatorstai. Perjantai vielä rennosti tutustumista ja maanantaista alkaen sitten totisesti täysi päivä. Meille molemmille.

En uskalla vielä ajatella sinne asti. (huoh)

Mutta hyvinhän se menee.

Avainsanat:
Hyvinvointi Terveys Lapset Ajattelin tänään
ireneb.

Anopin kieli kukkii

Viikko anoppilassa pääsiäisen tienoilla oli sen sortin kielikylpy, että päätin rohkeasti lisätä hollannin alkeet ansioluettelooni.

Olen jättänyt hollannin mennessä pedantisti aina mainitsematta, koska en ole koskaan yhtään kurssia käynyt – ranskaa pidän cv:ssäni vaikka olen lukenut vain alkeet (tosin kolmeen kertaan), mutta pystyn lukemaan töissä sähköpostilla saapuneet tilaukset, ymmärrän mitä asiakas haluaa ja tiedän, mitä vastaukseksi pitää copypastata. Olen pystynyt hoitamaan erästä ranskankielistä asiakasta tällä tavalla vuoden verran, kaiken aikaa peläten, että joku päivä yhteyshenkilöni keksii soittaa minulle ja todelliset taitoni paljastuvat. Puhelimessa sanon sujuvasti vain Bonjour, sen jälkeen sönkötän ja unohdan koko sanavarastoni. Kasvotusten ymmärrän ja luritan luontevasti vain arkiset fraasit (ja nykyisin myös vauva-elämän perusteet).

Parin viikon takaisen Hollannin visiitin aikana luin sanomalehteä ja katsoin televisiota hollanniksi, kehtaan kehua että vieläpä aika sujuvasti. Tajusin viikon mittaan ymmärtäväni kieltä luovemmin kuin ranskaa: pystyin seuraamaan keskusteluja niin mieheni ystävien hiihtolomareissusta sekä serkun työstä sukellusveneellä. Kunpa vain oppisi vielä puhumaan hollantia, niin kommunikointi anopin kanssa olisi noin sataa väärinymmärrystä rikkaampaa. Moni anoppisuhde tuskin on täysin mutkaton, mutta lisähaastetta tekee ehdottomasti yhteisen kielen puuttuminen.

Anoppini puhuu brittiläisen ex-vävynsä ja vain englantia puhuvan tyttärentyttärensä myötä jonkin verran englantia, mutta lauserakenteet ja sanavarasto rajoittuvat usein samaan huoneeseen ja/tai samaan aikaan sijoittuviin tapahtumiin (”aurinko paistaa”, ”tomaatit ovat punaisia”).  Ja kun kielen ymmärtäminen ei paljoa pidemmälle johda, kahdenkeskisiä keskustelujamme voi melko harvoin kutsua dialogiksi.

Pyrin yksinkertaistamaan sanavalintojani ja jätän vahvat verbit taivuttamatta menneeseen aikamuotoon. Käytän runsaasti elekieltä puhuessani. Yritän puhua anopin rytmiin sopivalla tahdilla, mutta se on toisinaan äärimmäisen vaikeaa: liian hitaassa puhetahdissa ajatukseni karkaavat usein jonnekin Pohjoisnavan tuntumaan, enkä pysty lopettamaan lauseita loogisesti – liian nopealla tahdilla taas anoppi vain hymyilee vastaukseksi autuas katse silmissään tajuamatta, että lauseeni on päättynyt kysymykseen.

Englannin haasteellisuuden vuoksi mieheni puhuu äitinsä kanssa ainoastaan hollantia. Koska vaikkapa ruokapöydässä minulla ei ole paljoa muutakaan tekemistä heidän keskustellessaan, vieraan kielen kuunteleminen menee minulle pelistä: yritän arvailla englannin, saksan ja ruotsintaitojeni pohjalta mistä milloinkin on puhe. Kaikki kielitaidot tuntuvat terävöityvän (jopa se ruotsi), jos on jatkuvasti vieraiden kielien ympäröimänä. Ja kun tunnistaa, että se hollannin rohiseva äänne on g-kirjain, alkaa jo helpottaa. Hollanti on germaanisena kielenä kuitenkin usein pääteltävissä, toisin kuin vaikkapa se ranska, joka vieraan aihepiirin tiimoilla tuntuu lähinnä vodkalta tyhjässä vatsassa.

Sillä yleensä parin päivän jälkeen anoppi luovuttaa englantinsa kanssa. Hän vaihtaa hollantiin minulle puhuessaan, ja käyttää englantia vain silloin, kun on täysin varma sanavalinnoistaan. Hän saattaa kertoa pitkät tarinat naapuristaan hollanniksi, mutta lopettaa kertomuksensa englanniksi, jotta minäkin pysyisin kärryillä: ”He is a very nice man”.

Näiden arvailuleikkieni perusteella olen kehittänyt kohtuullisen hyvän ymmärryksen hollanninkielestä, ja pystyn seuraamaan keskusteluita sikäli kun jaksan päättelypuuhiin keskittyä. Anopin viime visiitillä kolme viikkoa pojan syntymän jälkeen en siihen kyennyt: hormoneista pehmeä pää surrasi vauvan ympärillä kuin mehiläinen törmätessään ensimmäistä kertaa auringonkukkaan.  Sen viikon aikana mieheni oli poissa kotoa päivittäin puoli vuorokautta, ja päivät anopin kanssa olivat aika pitkiä. Kommentoimme anopin kanssa vuoroin niitä ikkunalla kasvavia punaisia tomaatteja. Lopun aikaa tuijotimme ikkunasta ulos salaa toivoen, että alkaisi edes sataa, niin että olisi jotain uutta puhuttavaa.

Mutta ei ne arvailut tietenkään aina mene oikein. Joskus ihan alussa kuuntelin puolella korvalla ja kuvittelin mieheni puhuvan pihan istutuksista äidilleen, kun mainitsi sanan [löök] joka kuulosti minulle tietysti samalta kuin ruotsinkielinen sipuli ja yritin liittyä sen avulla keskusteluun. Oli kyllä aika aloittelijan moka. Sanaa ’leuk’ toistellaan keskusteluissa vähän väliä, kun halutaan kommentoida ”hieno” tai ”kiva”. Nykyisin se on yksi niistä hollanninkielen sanoista, joita osaan käyttää melkein aina oikeissa kohdissa.

Tällä viime visiitillä Hollannissa osasin kuitenkin ottaa rennosti ja nauttia ympäröivästä asunnosta, jossa ei ollut yhtään likaista ikkunaa, lattiaa tai pöydänkulmaa, ylimäääräistä pyykkiä tai tiskiä. Anoppini pitää kotinsa niin siistinä, ettei sen ylläpidossa ole edes mitään auttamista. Anoppi viihdytti poikaa joka hetkestä nauttien sen minkä ehti, hoiti ruoat ja pari tarpeellista pyykkikoneellista. Poika oli huomion keskipisteenä, ja piti omalta osaltaan huolen siitä, että puheenaiheet pysyivät turvallisilla vesillä.

Oma mieleni lepäsi ja jaksoin keskittyä myös hollanninkieleen – keskustelimme kolmisin melko sujuvasti, kun mieheni tulkkasi vastauksiani, jos huomasi sen äitinsä eleistä tarpeelliseksi. Iltaisin pelasimme Rummikubia ja joimme lasit viiniä ja ehkä yhdet Baileysit. Peli puhui puolestaan ja ymmärsimme toisiamme ihan mukavasti.

Ja tulevia vuosia ajatellen, meillehän on parhaillaan kasvamassa hyvä tulkki, joka toivottavasti sukkuloi muutaman vuoden päästä kaikkien kolmen kielen välillä. Puheen keskipisteenä poika pitää varmaan myös huolen siitä, että aihepiirit pysyvät kaikkien ulottuvilla.

Avainsanat:
Suhteet Oma elämä Ajattelin tänään