Susi toiselle
Aloin haastamaan riitaa paikallisen äitiryhmän keskustelupalstalla. Tai oikeammin, halusin vaan haastaa äidit ajattelemaan miten sanansa asettelevat.
Minut kutsuttiin facebookissa paikalliseen (englanninkieliseen), äitiryhmään raskauden alkuvaiheessa, mutta henkisesti olin valmis liittymään vasta äitiyslomalle jäätyäni. Ryhmässä on tällä hetkellä vajaa 700 tulevaa tai olevaa Luxemburgissa asuvaa äitiä, edustettuna on varmaan melkein kaikki pääkaupungissa asuvat 160 kansallisuutta: ei juurikaan paikallisia, vaan melkein kaikki Luxemburgiin muuttaneita.
Seurasin keskusteluja lastenlääkäreiden, gynekologien ja päiväkotien suosituksista mielenkiinnolla, ihmettelin eri-ikäisten lasten ruokintaan tai sairasteluun liittyviä kysymyksiä ja tuijotin kummissani erilaisia leluja ja vempaimia, joita äidit myivät niiden jäätyä tarpeettomiksi lasten kasvaessa.
Orientoidun raskaana ollessani keskusteluryhmää seuraamalla tulevaan koitokseen. Vaikka välillä alkoi vähän hirvittämäänkin, tuntui myös siltä, että opin paljon siitä mitä äitiys täällä Luxemburgissa on. Toki myös paljon siitä minkälaisten asioiden kanssa äidit painivat maantieteestä riippumatta. Jotkut kysymykset ja keskustelut tuntuivat ennen lapsen syntymää oudoilta ja joskus yksinkertaisilta, kunnes tajusin lapsen synnyttyä miten a) pehmeäksi pää voi hormoineista mennäkään ja b) miten yksinkertaisista asioista sitä voikaan saada päivän suurimman murheenkryynin.
Erityisesti ensimmäisen lapsen kanssa epävarmuus omasta äitiydestä alussa on kuin takapiru, joka huutelee takaraivosta jatkuvia syytöksiä siitä, millä tavoin olin huono äiti tänään.
Keskusteluryhmistä sai osin tukea omiin arkisiin päätöksiin. Mutta osin nettikeskustelut ovat kuin paholaisen asianajaja. Hormoonihuuruista huolimatta tajusin tämän melko aikaisessa vaiheessa ja opettelin lukemaan rivien välistä. Tietoa hain vain informatiivisilta sivuilta. Luotin paljon vaistoihini ja yritin käsitellä lasta mahdollisimman varmoin ottein, jotta lapsikin luottaisi minuun – mutta sisälläni huusin äidiltä apua.
Ajan myötä itsevarmuus kasvaa väkisinkin, kun on päivän lähes joka hetken maailman rehellisimmän peilin edessä testaamassa omaa äitiyttään. (Lukekaa rivien välistä! Tästä tietysti poissuljetaan muun muassa ne tuntikausien itkuraivarit, joilla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hyvä äiti sitä on!) Lapsi oppii äidiltään, mutta ainakin itsestäni tuntui usein siltä, että homma meni oikeasti ihan toisin päin: minä olen oppinut kyllä äitiydestä enemmän lapseltani.
Nyt reilun puolen vuoden jälkeen tunnen päivän aikana olevani enemmän hyvä kuin huono äiti. Olen seurannut edelleen keskusteluryhmiä. Joskus, jos tunnen aihepiirin olevan riittävästi omalla tontillani, tekee mieli kommentoida ja yrittää tukea jotain toista äitiä kysymyksessään, tehdäkseni ikään kuin vastapalveluksen niille vinkeille, mitä itse sieltä alkuun sain. Yleensä keskustelut alkavat pian kiertämään omalla kiertoradallaan, joten jätän kommentoinnit väliin.
Paitsi eilen. Eräs äiti kyseli, voisiko antaa 4,5kk pojalleen hieman riisivelliä (vaikka lääkäri suositteli kiinteiden antamista vasta 5kk jälkeen), kun lapsen nälkä tuntuu yhtäkkiä kasvaneen valtavasti. Tunnistin tilanteen ja kerroin tehneeni samoin, hyvin kokemuksin. Toinen äiti komppasi. Kolmas KIELSI kovaan ääneen ja isoin kirjaimin jättämään väliin, koska lapsen elimistö ei ole sille vielä valmis. Neljäs kielsi kaiken teollisen, koska niiden vuoksi lapsista tulee allergisia. Viides veti pöytään arsenikit. Sitten minulla kiehahti.
En vaan jaksa ymmärtää, miksi äidin pitää olla susi toiselleen. On eri asia esittää mielipiteitä rakentavasti, kehoittaa niiden avulla kysyjää tutkimaan asiaa tarkemmin. Toinen asia on alkaa syyllistämään paitsi kysyjää, myös kaikkia muita, erityisesti keskusteluun osallistuneita ja sitä seuranneita. Mikä minua tällaisissa tilanteissa erityisesti sapettaa on, että oma mielipide esitetään usein ainoana oikeana tapana ja kaikki muu on väärin. Jos tässä tapauksessa epävarma kysyjä olisi ehtinytkin jo riisivelliä antaa, niin keskustelun lopputulema antoi sen vaikutelman, että äiti on todennäköisesti nyt sitten myrkyttänyt lapsensa.
Hieno tunne, arvaan…Hyvä että tuli kysyttyä mielipiteitä, nyt on varmaan paljon varmempi olo asian suhteen?
Kommentit saattoi vetää yhteen myös niin, että ne (me), jotka sitä riisivelliä olimme jo antaneet, olemme olleet huonoja vastuuttomia äitejä. Minä moisen kunnian olen kyllä valmis kantamaan, koska syytöksistä huolimatta tunnen silti tehneeni oikein. Mutta entä jos joku muu alkoi tämän perusteella epäilemään valintojaan?
En olisi muuten tästä niin kimpaantunut, mutta kun näitä esimerkkejä virtaa uutisvirrassa toinen toisensa perään. Vielä enemmän harmittaa, kun asiantuntijat (tai sellaiseksi itseään tituleeraavat) esittävät mielipiteitään tietona. Luin taannoin informatiiviseksi tarkoitetun artikkelin, jossa vertailitiin Suomessa myytäviä äidinmaidonkorvikkeita. Lähinnä lueteltiin, millä eri tavoin kaikki korvikkeet ovat huonoja. Kirjoituksen loppukaneetti oli jotain sensuuntaista, että kirjoittaja toivoi lastenruoan asiantuntijana voivansa suositella jotain Suomessa myytävää korvikevalmistetta, mutta ”valitettavasti ei vain voi”.
Mutta entä ne (me), jotka emme pystyneet täysimetyksellä täyttämään lapsen tarpeita? Ne miljoonat äidit maailmalla, jotka korvikkeita käyttävät (ja uskallan väittää, että globaalisti on tarjolla huonompiakin laatuja kuin Suomessa). Mitä meidän tästä piti oppia: syötit sitten paskaa lapsellesi? Asteikolla 1-10, kuinka hyvä äiti koet olevasi juuri nyt?
Facebook-ryhmässä kommenttini (lyhyesti: seison valintani takana, tekeekö valintani minusta huonon äidin?) riisivellikeskusteluun kirvoitti kommentteja. Pääosin keskustelu kääntyi niin kuin vähän toivoinkin: että jokainen äiti yrittää parhaansa. Mielenkiintoisinta oli kuitenkin, että jokainen riisivelliä arvostellut myönsi antaneensa aiemmin sitä itsekin lapselleen. Yksi heistä tosin vain yksityisviestissä, mutta hän onkin työkseen raskaanaolevien ja uusien äitien konsultti..
Kuten riisivellitapauksessa, myös korvikkeiden suhteen olen samalla linjalla. Seison edelleen valintojeni takana. Äidinmaito on parasta lapselle – mutta jos keinot maidon lisäämiseksi eivät auta, parempi kai käyttää korviketta, kuin antaa lapsen tuntea itsensä nälkäiseksi?
En myönnä, että korvikkeen tai riisivellin käyttö olisivat tehneet minusta huonomman äidin. Ja niin tällä kirjoituksella kuin facebook-ryhmän provosoivilla kommenteillani haluan puolustaa kaikkia äitejä eri valintojensa kanssa: me kaikki yritämme tehdä parhaamme. Ihan varmasti.
Myönnän, että minäkin esitän vahvoja mielipiteitä, mutta äitiyteen liittyvien asioiden suhteen toivon kykeneväni esittämään ne niin, etten jyräisi yli muita vaihtoehtoja. Moni tie vie hyvään lopputulokseen. Toivoisin jokaisen äidin muistavan ne hetket, kun on tuntenut itsensä huonoksi äidiksi (uskallan väittää, että kaikki ovat joskus niin tunteneet) – ennen kuin lähtee liian kärkkäästi arvostelemaan toisen valintoja.
Joskus lisätieto voi auttaa ymmärtämään jälkikäteen toisia vaihtoehtoja, joita valinnan hetkellä emme syystä tai toisesta nähneet. Ja joskus vaikka vaihtoehdot näkisimmekin, valinta on silti hekessä usein tietoinen ja perustuu siihen, että jokainen äiti haluaa parasta lapselleen. Joskus tieto lisää tuskaa ja saa tuntemaan jälkikäteen olleensa joskus väärässä. Mutta me teemme valintamme sillä hetkellä lapsemme parhaaksi näkemällämme tavalla. Ja se tekee meistä parhaita äitejä lapsillemme.
Äidit, olkaamme toisillemme armollisia.