Will you be my – happy or snappy – Valentine?
Happy (?) Valentine’s Day!
Minä suorastaan yllytin mieheni lähtemään baariin perjantaina ennen ystävänpäivää. Hänen hyvä ystävänsä oli tehnyt rohkean päätöksen; perheellinen mies otti yt-neuvotteluissa paketin, lopetti toimistohommat finanssialalla ja päätti perustaa kaverinsa kanssa baarin. Tai oikeastaan he ostivat jo valmiin, toimivan konseptin: brittityylisen baarin keskustasta, jossa oli jo valmiiksi hyvä asiakaskunta.”Valloitusbileet” ystävänpäivän aattona oli must – ystävän rohkeaa päätöstä piti tukea saapumalla paikalle, vaikkei baari ei ole oikein mieheni tyylinen (koska se on ennemmin klubi kuin brittipubi). Mutta ei se tarkoittanut, että se olisi jäänyt vain muutamaksi tuopiksi.
En kestänyt keskellä yötä viereen kömpinyttä kuorsaavaa karhua, vaan menin suosiolla jatkamaan unia pojan huoneeseen vierassängylle. Aamumaidon jälkeen otin pojan viereeni, makoilin sivuttain kyynärpäähän nojaten ja leikin iloisesti juttelevan pojan kanssa. Jossain vaiheessa nukahdimme uudestaan niille sijoillemme. Silmät avatessani poika hymyili leveintä hymyään – ja vasen olkapääni oli kuin sijoiltaan.
Eikä se ottanut asettuakseen. Suihkussa pesin hiukseni oikealla kädellä vasenta varoen, mutta poikaa nostellessa (minkä teen aina vasemmalla) ja keittiössä touhutessa sitä oli vaikea olla huitomatta. Joten päivän mittaan se vain paheni, enkä lopulta pystynyt enää nostamaan kättä edes hartiakorkeudelle.
Mies heräilee kohmeloisena kymmenen maissa ja miettii ääneen, pitäisikö sittenkin soittaa vielä jollekin tutulle ja kysyä lapsenvahdiksi, että pääsisimme illalliselle ravintolaan. Kenelle muka? Kaikille muille paitsi suomalaisille tämä on romanttisten treffien päivä.
Tyrmään ajatuksen: on vain omaa typeryyttä ettemme ajatelleet asiaa aikaisemmin – minähän en kyllä kehtaisi soittaa kenellekään ja kysyä viime hetkellä vahdiksi. Saisimmeko enää pöytääkään mistään ravintolasta. Totean ääneen jotain epäromanttisuudestamme, ei meillä ole toisillemme lahjojakaan. Mies myötäilee ensin, mutta hyppää sitten ylös sängystä: hänelläpä onkin lahja! Hän kaivaa vaatekaapistaan pussin Sirkusaakkosia, lempikarkkejani. Oli ostanut joululomalla Suomesta sitä hetkeä varten, kun varastoni on tyhjennetty ja alan taas syyttämään koko Luxemburgia kaikesta ankeudesta ja nyyhkyttämään sen perusteella takaisin Suomeen. Hellyyttävä ele – mutta selitys vei kyllä siltäkin romanttisuudelta maton alta.
Mies alkaa puuhastelemaan lähtöä asioille, mitä hän on suunnitellut melkein koko viikon. Hän on ollut taas järjestään melkein joka ilta kotona töistä vasta seitsemän maissa, ja viettänyt kotiin saavuttuaan ensiksi pojan kanssa sen vähän aikaa, mitä lapsi on hereillä ennen nukkumaanmenoa. Eikä sen jälkeen paljoa huvita enää lähteä kauppaan. Eikä ne sitä paitsi ole enää silloin enää aukikaan. Keskustan kaikki putiikit ruokakauppoja myöten pistävät arkisin ovensa kiinni jo kuudelta, automarketit kahdeksalta. Eikä mikään kauppa, eikä suurin osa keskustan kahviloista tai ravintoloista ole auki myöskään sunnuntaisin, joten lauantaille kasaantuu viikon mittaan melkoiset paineet kaikista hoidettavista asioista.
Vaikken periaatteessa vastustakaan näitä miehen lauantaille lataamia massiivisia suunnitelmia – mutta entäs minä? Viikonloppu olisi se aika, kun minäkin voisin tehdä jotain itsekseni kun mies olisi vapaa katsomaan lapsen perään. Mies tietysti tekee pitkät päivät toimistolla, mutta pitkät ne on päivät minullakin. En ole vapaa tekemään arkisin mitä tahansa, ja tunnen olevani kotiin sidottu, vaikka paljon kaikenlaista ohjelmaa viikolle aina kerääntyykin. Tunnen piston sisälläni kun miehellä tuntuu olevan etuoikeus suunnitella lauantait mielensä mukaan ja jos aikaa jää, voin tehdä jotain minäkin. Toinen ongelma on, etten aina osaa priorisoida omia huvituksia kuten mies, joka tekee jostain erikoisliikkeessä piipahtamisesta koko päivän tärkeimmän sisällön. Minä taivun kompromissiin. Eli useimmiten lauantait eivät poikkea muusta arjestani yhtään mitenkään. Erotuksena vain se, etteivät edes muut äidit ole lapsiensa kanssa liikkeellä, vaan viettävät laatuaikaa perheen kanssa. Niin kuin mekin?
Miehen tehtyä puolet suunnitelmistaan, alkaa sataa kaatamalla. Ja se kaataa kaikki suunnitelmatkin. Hän ei osaa lähteä mihinkään, eikä tehdä mitään. Minulla olkapää on sen verran kipeämpi kuin aamulla, etten itsekään pysty oikein tekemään mitään. Kiellän miestä katsomasta televisiota, kun poika on hereillä ja käymme ristiriitaisen keskustelun siitä, missä iässä poika voi alkaa katsomaan piirrettyjä ja saako niitä silloinkaan katsoa juuri ennen nukkumaanmenoa. Keskustelun päätteeksi kuvittelemme molemmat voittaneemme oman mielipiteen tulevaksi kasvatusperiaatteeksi.
Mies pyörii ympäri asuntoa kuin väkkärä: kastelee vain puolet kukista ja jättää lattialle tippuvat kuivat lehdet paikoilleen. Avaa tomaattisosepurkin, laittaa sen kattilaan ja päättää tehdä keiton (keittoa ei koskaan tule ja sose on seuraavaan aamuun mennessä huuhdeltu viemäristä alas). Hän valittaa suureen ääneen miten meillä on aina niin pölyistä ja kiikuttaa milloin mitäkin esineitä keittiön tasolle riviin putsattavaksi. (Mikä ei muuten tarkoittanut, että hän itse olisi rättiin tarttunut). Välillä hän makoilee lattialla pojan kanssa leikkimässä, mutta säntää sitten taas tekemään – ei mitään.
Asenne tarttuu minuunkin ja alan piikittelemään miestä milloin mistäkin. Kaikki lauantaille ladatut odotukset ovat jääneet tyhjiksi lupauksiksi, ja puran turhautumiseni häneen. Huomenna olisi taas sunnuntai, kotipäivä – antakaa anteeksi kun en hurraa..
Lapset ovat melkoisia tunnelmamittareita, ja poikakin alkaa hermostua. Vaikka lapsi nyt vihoviimeisenä on syypää yhtään mihinkään, sanattomana silti odotamme kuin kuuta nousevaa, että tulee pojan nukkumaanmenoaika. Viimeiset päiväunet loppuivat jo neljältä, joten poika nukahtaisi seitsemään mennessä. Kun kello lyö kuusi (meillä se muuten tosiaan lyö, kun seinällä tikittää retro kaappikello) – alan jo valmistelemaan pojan kylpyä, ikään kuin se nopeuttaisi nukahtamisprosessia mitenkään.
Mies joutuu kylvettämään tällä kertaa, sillä olkapääni ei taivu riittävästi kylpyammeen puolelle. Neuvon vieressä miten poika pestään, mutta kylpy jää todella lyhyeksi, koska mies on ärsyttävän epävarma eikä halua pitkittää kylpyä minuuttiakaan pidemmäksi kuin on tarpeen. Mies ei ymmärrä toimia riittävän nopeasti pukeakseen pojalle pyjaman päälle. Poika alkaa huutamaan suoraa kurkkua ja äänettömästi yhdymme miehen kanssa huutokuoroon. Maito kuitenkin rauhoittaa pojan ja tämä nukahtaa jo ennen seitsemää.
Tunnen, miten tunnelma raukeaa. Syömme illallista television ääressä ja juomme lasit viiniä. Mies nukahtaa yhdeksän maissa sohvalle, kääntää kylkeään ja alkaa kuorsaamaan.
Kaadan itselleni toisen lasillisen.
Hyvää ystävänpäivää!
Kerroin miehelleni lauantai-aamuna, miten ”Valentine’s day” on Suomessa ystävien päivä. Olen varmaan kertonut aikaisemminkin, mutta mies ilahduttavasti teeskentelee kuulevansa tarinat ensimmäistä kertaa. Muistan hämärästi ensimmäisen ystävänpäivän joskus 12-vuotiaana, kun sain joltain ystävältä sydämenmuotoisen pyyhekumin lahjaksi, enkä tuntenut itseäni kovin hyväksi ystäväksi, kun en ollut osannut ostaa mitään lahjaa hänelle. Viimeisimpinä vuosina Suomessa asuessani vietimme joillain kaveriporukoilla ystävänpäivän kunniaksi tyttöjen illallisia, jotka taisivat aina alkaa ja päättyä skumppaskoolauksiin.
Viimeiset neljä vuotta olen juhlinut päivää enemmän tai vähemmän etänä viestimien välityksellä. Täkäläisten ystävien kanssa päivää kun ei juhlita: kaikki viettää päiväänsä rakkaidensa kanssa. Tämän vuoden ystävänpäivälle ole sovittu minkäänlaista ohjelmaa – ei suomalaisystävien eikä edes mieheni kanssa. Seurailen suomalaisia ystävänpäivätoivotuksia facebookissa, ja olen jo kirjoittamassa omaa julkista toivotustani, mutta lopulta se unohtuu julkaista. Ajattelen ystäviäni lämmöllä, mutta juuri sillä hetkellä he vaan tuntuvat kaukaisilta. Tällaiset hetket saavat ajattelemaan fyysisen välimatkan henkisiä vaikutuksia, ja käännyn katsomaan tällä hetkellä fyysisesti ja henkisesti lähimpiäni: vieressä leikkivää miestä ja lasta.
Iltapäivällä makoilemme miehen kanssa olohuoneen matolla, poika keskellämme esittelee uusia taitojaan ja nauttii huomiosta. Juttelemme hymyilevälle pojalle vuoroin suomeksi, vuoroin hollanniksi – ja keskenämme kommentoimme pojan taitoja englanniksi. Matkimme molemmat pojan kiljahteluita ja mietin, miten juuri siinä hetkessä perheemme taitaa puhua enemmän yhteistä kieltä, kuin lähivuosien aikana tulemme koskaan puhumaan.
Välillä mietityttää, pystyykö poikamme hanskaamaan kaikki kielet. Aluksi olisin halunnut lapsen englanninkieliseen päiväkotiin, mutta koska tarkoitus olisi että lapsi menisi kuitenkin paikalliseen kouluun, voisi tulla ongelmia, jos tämä ei oppisi luxemburgin kieltä sitä ennen. Ja niin jäimme pohtimaan asiaa liian pitkäksi aikaa. Lopulta tajusin, että näin ulkomaalaisvoittoisessa kaupungissa hakemus englanninkieliseen tarhaan olisi pitänyt lähettää jo silloin, kun sain tietää olevani raskaana – kuudennella raskauskuukaudella tunsin olevani niin myöhässä hakemuksen kanssa, etten koskaan lähettänyt sitä.
Lapsemme synnyttyä saamme varmistuksen, että poika saisi paikan yksityisestä tarhasta joka on vain parin minuutin kävelymatkan päässä kotoamme. Täällä kunnallisia tarhoja on vain muutama; ne ovat edullisia, mutta lapsen valinta tarhaan on osin tuloperusteinen ja niihin on vaikea päästä, jos molemmat vanhemmat asuvat kotona. (Ja edelleen, hakemus olisi pitänyt lähettää ajoissa, ehkä jo ennen kuin tuli raskaaksi?).
Poikamme tuleva tarha on portugalilaisen bisnesnaisen entiseen (jättimäiseen) omakotitaloonsa perustama päiväkoti. Hoitajat puhuvat paperilla joko ranskaa tai luxemburgia, mutta kaikki tuntuvat olevan portugalilaisia (ja lapsista puolet), joten todennäköisesti sitäkin kieltä on vaikea välttää. Suurin osa lapsista, kuten myös poikani, aloittaa päiväkodin kahdeksan kuukauden iässä. Vuoden ikään mennessä hän tulee kuulemaan siis viittä – ehkä jopa kuutta kieltä päivittäin.
Tiedän, että meidän on pidettämä omista kielistämme tiukasti kiinni, jotta lapsi oppisi kunnolla niin äidin- kuin isän kielen. Mietin, miten perheen yhteisen kielen puuttuminen vaikuttaa ryhmädynamiikkaan? Kuinka usein saa lipsua englannin puolelle, häiritsemättä jälkikasvun oppikäyriä? Ja milloinkohan tulee se hetki, kun voisimme rauhassa puhua perheenä englantia? Riittääköhän kymmenen – edes viisitoista vuotta?
Missähän silloin ollaan ja asutaan?
Kielikysymyksestä päästään äkkiä niin pitkälle tulevaisuuteen vaikuttavien kysymysten ääreen, että alkaa oikeasti pelottaa. Osa kysymyksistä on niin suuria, ettei kirkkainkaan kristallipallo riittäisi niin pitkälle. Siksi on pakko todeta, että turha murehtia liikaa nyt. Aika järjestänee asiat tavalla tai toisella. Miten, en osaa arvata.
Palaan ajatuksistani todellisuuteen olohuoneen matolla, ja nautin siitä harvinaisesta hetkestä, kun olemme koko perhe siinä hetkessä, ilman eteenpäin kiirehtivää aikataulua. Viikonloppuisin on usein paljon tekemistä – kotona, kaupoilla, puutarhassa – niin että vapaapäivät menevät usein lasta vuorotellen leikittäen, ja yhteiset hetket kiitävät ohi niihin kovin pitkään keskittymättä.
Tänään vietämme kuitenkin yhteisen kotipäivän; järjestämme hieman paikkoja ilman suursiivousta, mies kantaa laatikoihin järjestämiäni pieneksi jääneitä lastenvaatteita ullakolle ja pöydillä pitkään lojuneita tyhjiä kukkaruukkuja kellariin. Kylvetämme pojan yhdessä; minä laitan pojan huoneen valmiiksi ja lämmitän maidon; mies pukee ja syöttää pojan ja laittaa sitten nukkumaan.
Myöhemmin tilaamme lähiravintolasta kotiin isot annokset sushia, avaamme pullon suussasulavaa Riojaa ja katsomme miehen kanssa lempisarjamme toistaiseksi viimeisen jakson – fiilistelläksemme, jopa kahteen kertaan.
Toisen kierroksen aikana erittäin hyvä ystäväni Suomesta lähettää viestin ja kertoo innoissaan päivästään. Tunnen hänet niin hyvin, että saan pelkästään viestin lukemisesta niin paljon virtaa, että pian olemme tekstiviestien ristitulituksessa, jossa vain juuri ja juuri pysyy perässä, mihin viestiin kuka kulloinkin vastaa.
Kun olemme toivottaneet ystäväni kanssa toisillemme hyvää yötä jo kolmatta kertaa (kun aina tulee vielä joku juttu mieleen), makoilen sängyssä valot sammutettuna, hymy korvissa. Alan muistelemaan jotain osaa keskustelusta ja otan kännykän takaisin käteeni selatakseni viestejä – joita onkin yllätyksekseni paljon vähemmän kuin kuvittelin. Tajuan lukeneeni yli puolet käydystä dialogista vain rivien välistä. Mutta tiedän meidän ymmärtäneen toisiamme täydellisesti. Täydellinen päätös ystävänpäivälle.