Lily

Mama de Lux

ireneb.

Neuvolan jalanjäljillä

Kuumimmat kysymykset uuden kulttuurin suhteen tulivat eteen raskaaksi tullessani. Paljon tuli pohdittua, miten kaikki oikein tapahtuu ilman suomalaisen perhe-elämän peruskiveä, neuvolaa. Miten raskausaikaa seurataan? Entä kuka seuraa, että lapsesta kehittyy edes jossain määrin normaali yksilö?

Luxemburgissa varsinaisen neuvolan puuttuessa raskausaikaa seuraa oma gynekologi, mutta puhtaasti lääketieteellisestä näkökulmasta. Tapasin lääkäriäni noin kerran kuussa, loppuraskauden aikana hieman useammin. Pari päivää ennen tapaamisia kävin yksityislabrassa veri- ja virtsakokeissa, josta tulokset lähetettiin vielä saman päivän aikana sekä lääkärille että minulle sähköisen palvelun välityksellä. Viimeiset kaksi raskauskuukautta seurattiin puolen tunnin ajan ennen joka tapaamista vauvan sydänääniä ja sykettä, sekä mahdollisia supistuksia. Lääkäri mittaili joka kerta ultraäänellä reisiluun pituutta ja kallon kehitystä. Ja piirsi ultrakuviin nuolen ja tekstin siihen, missä näkyy placenta (eli istukka; siitä tuli meillä kotona vähän lentävä lause, että näytä mulle missä sullon placenta..)

Varsinkaan omalta gynekologiltani oli melko turha odottaa mitään empatiaa arkisiin ongelmiin (kerroin hieman hänestä aiemmassa blogissani (täällä). Sain ensimmäisellä tapaamisella muutaman esitteen tukemaan raskausajan kysymyksiä, nekin kaikki ranskaksi (jota en ihan niin sujuvasti ymmärrä), ja lääkäri kehoitti kääntymään internetin puoleen ikään kuin, että sieltä se tieto kuitenkin etsitään. Luotettavaksi kokemaani tietoa etsiessä hakeuduin suomenkielisille sivuille: Mannerheimin Lastensuojeluliitto, THL ja niin edespäin. Sisko ja ystävät lähettivät neuvolasta saamiaan esitteitä ja ohjekirjasia postissa. Olisipa vain ollut tämä suomalainen neuvola-chat jo silloin pystyssä.

Suomalainen ystäväni vinkkasi, että Vauva-lehti on potkaissut käyntiin projektin pian avattavasta neuvolapalvelusta, jossa voi chatata ammattilaisten kanssa ja saada vastauksia polttaviin kysymyksiin. Luxemburgissa kasataan parhaillaan samantyyppistä palvelua, jonka pitäisi avautua vielä tämän vuoden aikana.

Ja tällaiselle palvelulle kyllä varmasti kysyntää riittää. Ainakin sillä perusteella, mitä seuraa facebook-ryhmien ja keskustelupalstojen kysymyksiä (ja eritoten niitä vastauksia), google ei ole aina paras tuki, varsinkaan ensimmäistä kertaa vanhemmiksi tulleille, kun kysymyksiä tupsahtelee eteen milloin mistäkin arjen nurkista.

Tajusin vasta raskaaksi tultuani, kuinka tylsää arki ilman laajaa juustovalikoimaa voi olla, varsinkin täällä, missä juusto on usein arkiruoan perusta. Eniten mietitytti mozzarella, sillä työpaikalleni toimittavan lounasfirman listoilla se kummitteli joka toisessa pastassa ja patongissa. Varsinkin vielä silloin, kun en ollut vielä kertonut raskaudestani työpaikallani, jouduin keksimään milloin mitäkin tekosyitä, miksi yhtäkkiä olen vaihtanut päivittäiset salaatit maidottomiin vihannessosekeittoihin.

Siispä menin googlaamaan, voiko mozzarellaa syödä raskaana ollessa. Hah. Tajusin aika äkkiä virheeni, ja luin juttuja lähinnä kursorisesti, yrittäen löytää kultaisen keskitien vastausta kysymykseeni. Eksyin kuitenkin eräälle keskustelupalstalle, jossa nuori nainen oli huolestunut vauvansa tilasta, kun oli vahingossa lämmittänyt edellisiltana pakastepizzaa, jonka kuorrutteessa oli ollut mozzarellaa. Alkuun kommentit olivat kannustavia (määrä vähäinen eikä sen pitäisi olla niin vaarallista, vaikka roskaruoka ei suositeltavaa olekaan, ei kerrasta mitään käy jne.) – mutta löytyipä sieltä sittenkin joku, joka alkoi pelottelemaan suurinpiirten sikiön kehityshäiriöillä. Toivoin mielessäni, että asiasta kysynyt äiti oli saanut itselleen mielenrauhan.

Tämä on juuri niitä tyypillisiä pieniä suuria kysymyksiä, jotka alkavat kasvaa omassa päässä valtaviin mittasuhteisiin. Erityisesti silloin, kun raskaus ei ole vielä arjessa kulkevan lähipiirin tiedossa, tuntuu, ettei muuta osaa ajatellakaan. Ja jos joku alkaa pelottelemaan, kysymykset voivat ihan oikeasti saada menettämään yöunet.

Vaikeinta on hahmottaa luotettava tiedon lähde. Tieteellinen lähestymistapa helposti vain lisää maailmantuskaa, ja moni äiti on asioista eri mieltä, katsoen milloin mistäkin näkökulmasta. Eikä yhtä oikeaa vastausta edes ole; vaikkapa raskausajan ravinnon suositukset vaihtelevat aika paljon eri maiden välillä (esimerkkejä mm. täällä). Oma neuvolatäti Suomessa on varmasti siksikin monelle äidille tärkeä luottohenkilö.

Minulle ei ei tullut pieneen mieleenikään kysyä gynekologiltani mozzarellasta. Eikä googlata ensimmäisen yrityksen jälkeen enää yhtään mitään. Ja vaikka luen muuten paljon, raskausaiheiseen kirjallisuuteen en saanut päätäni käännettyä. Aloin sen sijaan seuraamaan muiden raskaana olevien esimerkkiä ja tavaamaan kaikki paketinkyljet tarkemmin – onneksi ”pastöroitu” (tai non) oli aika helppo bongata millä tahansa kielellä.

Lasta seuraa syntymän yksityinen lääkäri, joka pitää/saa itse valita. Hän pistää rokotukset, mittaa vauvan ja päättää milloin sopiva aika aloittaa kiinteät ruoat ja milloin vauvauinti. Neuvolakortin sijaan on melkein täysin vastaava, ellei yksityisekohtaisempikin Carnet de Santé (sininen pojille ja vaaleanpunainen tytöille), johon kaikki mitat ja tärkeimmät seurannat ravintoa ja kasvukäyriä myöten merkitään. Rokotuksia annetaan vähintään samat kuin Suomessa, ja ne merkitään samaan tapaan kuin Suomessa erilliseen, elämänmittaiseen rokotekorttiin.

Ja löytyihän täältä lopulta ihan oikea neuvolakin lapsen kehityksen tueksi. Valtion tukema neuvontapalvelu Ligue Médico-Sociale toimii 25 eri paikassa ympäri maata, joka toinen viikko pari tuntia ilman ajanvarausta. Neuvolantäti ei ole varsinainen lääketieteellinen hoitaja, mutta hän on lapsen ensivuosiin erikoistunut ohjaaja; hän voi mitata ja punnita vauvan sekä tukee 0-4 vuotiaiden lasten äitejä ruokintaan, nukkumiseen ja yleiseen kehitykseen liittyvissä kysymyksissä. Hän täyttää joka kerralla erillistä keltaista neuvolakorttia, ja omaan piirtää omassa arkistossaan säilytettävää kasvukäyrää pituuden ja painon suhteen. Lisäksi taho järjestää joka toimipisteessä infotilaisuuksia ravintoon ja nukkumiseen liittyen, lisäksi myös lapsen viiden aistin kehityksestä että kodin turvallisuudesta, kun lapsi lähtee liikkeelle.

Ensimmäisellä kerralla täti pahoittelee, kun jouduin odottamaan 15 minuuttia ennen kuin pääsin tapaamaan häntä – voiko nopeammin edes olettaa pääsevänsä yhtään mihinkään ilman ajanvarausta? Kaupungin keskustan neuvolatäti pystyy vaihtamaan lennossa (ainakin) neljän eri kielen välillä. Tulee avaamaan vanhan kivitalon oven rattaille, muistaa meidät ja höpisee pojalleni iloisesti luxemburgiksi tämän kanssa leikkiessä. Ja poika kyllä tunnistaa kehut kasvukäyristä millä kielellä tahansa ja väläyttää vastaukseksi leveimmän hymynsä.

Avainsanat:
Perhe Lapset Raskaus ja synnytys
ireneb.

Mr & Mrs Smith (otaksun)

Jos minulta olisi kysytty kymmenen vuotta sitten, voisinko kuvitella joskus asuvani ulkomailla, olisin aika varmasti vastannut kieltävästi. Vain jonain nousuhumalan villitsemänä hetkenä olisin saattanut heittää ilmaan flirttailevan ehkän – mutta senkin täysin katteettomana lupauksena. Vaikka mieheni kanssa kemiat tuntuivat tavatessamme kulkevan aina kuin tanssi, säilytin epäilykseni kaukosuhteen toimivuutta (per se) kohtaan hyvän tovin. Tarvitsin aikaa sulaakseni ajatukselle edes teoriatasolla, mutta lopulta villistä kortista tulikin käytännön kysymys, ja tunteiden siivittämänä siihen oli tehtävä myös käytännöllinen ratkaisu.

Minulla oli varsinkin alussa monia erilaisia ennakkoluuloja ulkomailla asumista kohtaan, suurin osa juontanut juurensa lähinnä siitä, etten vain osannut kuvitella, miten muulla tavoin [kuin Suomessa ja oman osaamiseni piirissä] asiat voitaisiin hoitaa. Ja enkä myöskään jaksanut kuvitella, sillä suurimman osan aikaa elämästäni ei ollut mitään syytä moiseen kuvitteluun.

Luxemburgiin muutettuani kuvitelmista oli kuitenkin aika tehdä jotain konkreettisempaa. Täällä asuva suomalaisystäväni oli muuttanut Luxemburgiin sen verran nuorena, että oli opetellut aikuiselämän byrokratian vasta täällä. Mieheni taas oli muuttanut omasta kotimaastaan Hollannista jo sen verran aikaa sitten, että ”Luxin” proseduurien yksityiskohdat olivat ehtineet unohtua ja ennen kaikkea muuttua – ja vertailupohjana oli tietysti myös eri maa. En ymmärtänyt paikallisia termejä millään kielellä – edes suomeksi, koska käsitteet ja käytännöt olivat lähtöjään erilaiset kuin Suomessa.

Ei auttanut muu kuin palastella eri arjen osa-alueita pienempiin eriin, ja ottaa yksi kerrallaan selvää, miten asiat hoituvat. Lähtökohtana kaikelle oli joka virastossa tarvittava asumistodistus, jota varten tuli esittää Helsingin maistraatista tilattu ranskankielinen virkatodistus, joka toimi syntymätodistuksen korvaajana (kuka sellaista Suomessa edes omistaa?), ja jonka perusteella paikalliseen väestörekisteriin kirjattiin omien tietojeni lisäksi myös vanhempieni tiedot syntymäpaikkakuntia ja äidin tyttönimeä myöten.

Puhelinsopimukseen tarvittiin pankista paperi, joka todistaa, että minulla on tilinumero Luxemburgissa – muutoin olisi pitänyt soitella ja striimailla prepaid-liittymällä. Tilinumeron taas saadakseni jouduin esittämään pankille asumistodistuksen lisäksi työsopimuksen – eli piti saada myös työpaikka vakuuttaakseni, että tilille on tulossa rahaa myös säännöllisesti. Viikko tilinavauksen jälkeen pankista tuli kirjattu kirje, jossa pyydettiin uutta, passin allekirjoitusta vastaavaa nimmaria. Tiliä avatessani olin hutaissut sopimuspapereiden (joka sivun, come on!) alakulmiin vain jotain, joka etäisesti muistutti muutamaa nimessäni esiintyvää kirjaint, niin kuin Suomessa aina teen. Jouduin harjoittelemaan tuntitolkulla parikymppisenä harkituin liikkein kirjaamaani allekirjoitusta (jonka olin tehnyt aikana ennen kuin sitä joutui jatkuvasti johonkin rustaamaan) saadakseni passia vastaavan nimmarin onnistumaan ja pankin suostumaan pankkikortin luovuttamiseen.

Niin omituiselta kuin nuo käytännöt kaikki silloin tuntuivatkin, muutamassa vuodessa niistä ehtii tulla jossain määrin itsestäänselvyyksiä, ja menen joka ikiseen [itselleni uuteen] virastoon aina passin, kela-kortin, asumistodistuksen ja työsopimuksen kanssa. Tajusin jopa harjoitella allekirjoitusta uuteen passiini, kun sukunimeni oli muuttumassa. Treenasin yhdistelmänimen eri versioita varsin perusteellisesti, hollantilaiseen tapaan miehen sukunimi ensin, sitten vasta suomalaisia juuria edustava tyttönimeni. Lopulta Suomen maistraatti oli kuitenkin sitä mieltä, että ellei tämä nimiyhdistelmä ole virallisesti muussa maassa kirjattu (eikä se ollut), tuli tyttönimen tulla sittenkin ensin.

Se oli sinänsä pieni takapakki – varsinainen haaste siitä tuli sitä uutta passia hakiessani, kun tajusin vasta suurlähetystön luukulla passihakemusta jättäessäni, etten ollut harjoitellut uutta yhdistelmää ollenkaan. Haalin odotushuoneen kaikki Suomi-esitteet, jossa oli riittävästi tyhjää tilaa marginaaleissa ja raapustelin erilaisia versioita metalliketjun päässä roikkuvalla kynällä sillä aikaa, kun virkailija kävi ottamassa kopioita hakemuspapereista. Hikoilin tajutessani, että oli pakko keksiä joku versio, jonka voin varmuudella sutaista uudelleen samanlaisena, kun pitää mennä taas pankkiin tai muuhun virastoon. Hätäännyksissäni turvallisimpana vaihtoehtona kirjoitin tyttönimeni tavalliseen tapaan – ja perään miehen sukunimestä vain ensimmäisen kirjaimen, niin taiteellisesti kuin vain taisin. Olin lopputulokseen varsin tyytyväinen     – mieheni ei ihan niinkään..

Toisaalta täällä nimestä on tullut muutenkin vähän joustavampaa perustietoa kuin mihin olin aiemmin tottunut. Luxemburgin valtion virastot pitävät kirjeenvaihdossaan aina yhdistelmänä sekä mieheni nimen että uuden sukunimen – niin että mieheni nimi esiintyy papereissa pääosin kahdesti joka tapauksessa – olen ikään kuin  ”Smith-Virtanen-Smith”. Toiset tahot käyttävät tyttönimeä nykyisen lisäksi, jolloin olen ”Virtanen-Virtanen-Smith”. Vakuuttava yhdistelmä. Ne tahot taas, jotka eivät vaadi passia rekisterinsä perustamiseen, kirjoittavat jonkun nimistäni aina väärin, lisäten lausumista tukevia aksentteja tai nimen ”normaalimmaksi tekeviä” ylimääräisiä cee tai dee-kirjaimia.

Kumpikin sukunimistäni on kuitenkin sen verran hankala paikallisesti, että vaikkapa ravintolan pöytää varatessa on helpompi turvautua etunimeen. Jotta tarjoilija osaisi kirjoittaa etunimeni oikein, nimen Irene lausuminen ranskalaisittain aavistuksen brittikorostetun englannin seassa kuulostaa aina yhtä naurettavalta. Varsinkin kun joudun aina etukäteen röhäisemään kurkkuni selväksi, jotta saisin sorautettua ärrän   (muka-)ranskalaisittain. Fail.

Mutta otetaan se nimi täällä toisaalta myös hyvin vakavasti. Leimattuihin papereihin ja niihin liittyvään byrokratiaan jo hieman tottuneena en jaksanut kummastella (tai varsinkaan protestoida) sitä, että lapsen nimi pitää ilmoittaa paikalliseen väestörekisteriin jo viiden päivän kuluessa syntymästä. Ellei sitten halua hätänimeä tämänhetkisen suurherttuan [Luxemburgin hallitsijan] tai edellisen suurherttuattaren mukaan, kuten huhun mukaan tehdään, jollei muuta nimeä ole ilmoitettu aikaraamien puitteissa.

Siispä päätimme nimen hyvissä ajoin etukäteen tietäessämme, että maailmaan oli pian tulossa pieni poika. Emme edes jättäneet mitään puskuria sille mahdolliselle tunteelle, ettei lapsi olisikaan nimensä näköinen. Kun tiesimme, ettei aikaa jahkailulle olisi, oli nimi meidän puolestamme päätetty, ja poika alkoi näyttää nimensä näköiseltä ensi hetkestä alkaen.

Avainsanat:
Suhteet Sisustus Rakkaus Suosittelen