Perheentyminen – yksin ja yhdessä
Ulkomailla perheen perustamisen yksi kauhukuvistani liittyi arjen järjestämiseen. Olimme molemmat mieheni kanssa tottuneet tulemaan ja menemään miten huvitti, ja jotain ohjelmaa kerääntyi aina useammalle illalle viikottain. Vauhdikkaisiin viikkoihin tottuneena tuntui miltei mahdottomalta ajatukselta muuttaa koko arki täysin uuden pienen ihmisen ehdoille. Katsoin silloin – myönnetään, kateellisena – Suomen lähipiirissäni lapsia saaneita ystäviäni. Kuinka moni saikaan apua omilta vanhemmiltaan, sisaruksiltaan, anopilta, kummitädeiltä tai hyviltä ystäviltään. Kokkausapua, satunnaista siivousta, erityisesti lapsenvahtivuoroja pikkuisten kasvaessa. Monista tuli enemmän tai vähemmän superäitejä, jotka näyttivät erityisesti tukijoukkojen turvin pystyä jatkamaan omia harrastuksiaan melkein kuin ennen lapsiakin.
Vaikka välimatka Suomeen on ”vain” joitain satoja kilometrejä pidempi kuin Helsingistä Utsjoelle (ja todennäköisesti matkakin taittuu melkein samalla vaivalla ja rahalla) – henkisesti se vaan tuntuu pidemmältä kun on ulkomailla. Kun perhe tuli oikeasti ajankohtaiseksi, puhisin alkuun ripaus katkeruutta äänessäni, miten Luxemburgissa meiltä tulisi puuttumaan koko tukirepertuaari. Päästäisiinkö me ikinä enää ulos neljän seinän sisältä? Tuleeko meistä vauva- ja/tai mökkihöperöitä? Minusta tuli hetkeksi jonkin asteen maailmanmatkaajamarttyyri.
Mutta mitä enemmän asiaa jauhoin mielessäni ja miehen kanssa, sitä vahvemmin tulin siihen yksinkertaiseen lopputulokseen, että meidän täytyy miehen kanssa luottaa toisiimme lapsen kasvattajina ja saada arki lapsen kanssa toimimaan. Erään viisaan superäidin kanssa asiasta keskusteltuani avainsanaksi muodostui, että koska äitinä jotkut asiat menevät hormonien painolla vähän kuin itsestään, nimenomaan mies pitää saada luottamaan itseensä lapsen kanssa.
Mieheni r-a-k-a-s-t-a-a lapsia, mutta niiden kanssa peuhaaminen on eri asia kuin muutamankin tunnin mittainen täysi vastuu. En osannut etukäteen arvatakaan, kuinka paljon häntä jännittikään käsitellä sitä pientä, haurasta elämänalkua. Kuinka tiukasti voi pitää kiinni ettei satuta? Jos pää vähänkin retkahtaa, lipsahtaako se paikoiltaan? Eikö kylkiluut muka painu kasaan, jos vauvaa röyhtäyttää olkapäätä vasten?
Lopputuloksena oli asentoja ja otteita, jotka eivät näyttäneet luonnollisilta lapsen kuin isänkään osalta. Mutta kyllähän se itseänikin jännitti. Ihan mahdottomasti. Ensimmäisinä viikkoina erityisesti, kun vauvalla ei ollut vaatteita. Silloin sen hauraus oli paitsi käsinkosketeltavaa, myös näkyvää. Haparoivat raajat, vasta kehittyvät luut. Niin uskomattoman pieni ihminen.
Poika kasvoi hitaasti alussa, ja kotikäynneillä lasta seurannut kätilö suositteli äidinmaidonkorvikkeen aloittamista. Hormonihuuruissani epäröin, vaikka olin etukäteen päättänyt, etten väkisin yritä pitää imetyksestä kiinni, jos se ei sattuisi onnistumaan. Kun poika söi kolmiviikkoisena ensimmäisen maitopullollisensa kuin olisi tehnyt niin aina, sain paitsi valtavan määrän lisäenergiaa itselleni (kyllä se imetys vaan vaatii alussa paljon voimia!) – myös ahaa-elämyksen, miten erinomaisesti maitopullo voisi tukea myös arkea.
Tajusin, että maitopullosta voi tulla hyvä tapa isälle ja pojalle luoda yhteys. Täällä usein venyvät työpäivät tarkoittavat sitä, että ilta lapsen kanssa on työssäkäyvälle todella lyhyt, joskus vain vajaan tunnin mittainen. Niinpä kasvupyrkimysten nimissä aloitetusta päivittäisestä maitopullosta tuli arkisin isän oma iltarutiini. Mutta myös äidille mahdollisuus tavata ystäviä arki-iltana, tai lähteä käymään kaupungilla asioilla lauantaisin keskellä päivää.
Koska kyllä totuus vaan on ainakin omalla kohdallani se, että kun on kolmekymmentä vuotta elänyt enemmän tai vähemmän vain itselleen, lapsen tuoma riippuvuussuhde tuntuu varsinkin alussa toisinaan raskaalta. On suorastaan vapauttavaa käydä kaupungilla itsekseen vaikka edes hetken, ilman mitään työnnettävää, vedettävää tai kannettavaa, ihan vaan muistaakseen, että on olemassa myös itse itsenään. Myönnän, että tämän tajuttuani en kiirehtinyt edes yrittämään enää täysimetystä.
Tukeakseni isän luottamusta omaan vanhemmuuteensa lapsenvahtivuoroilla, päätin, etten koskaan soita kysyäkseni, meneekö kaikki hyvin: kysymys olisi vain suora epäluottamuslause miestä kohtaan. Luotan, että todellisessa hädässä minulle soitetaan. En kommentoi väärin teipattua vaippaa, ellei se ole ehdottoman oleellista kaikkien osapuolien kannalta – enkä arvostele miehen vaatevalintoja lapselle (tämä on joskus vaikeinta). En huomauta, jos mies laittaa bodyn sukkahousujen päälle. Tai löytää kaapista sen ainoan pieneksi jääneen puseron. Hän oppii parhaiten itse tekemällä, kokeilemalla, seuraamalla – ihan niin kuin minäkin olen melkein kaiken pojan kanssa oppinut (minä vaan yleensä ehdin päivien mittaan oppimaan asiat ensin).
Mies myös haluaa itse luottaa itseensä, vaikka välillä hieman epävarmaksi itsensä tunteekin. Kerran poika oli huutanut kuin viimeistä päivää käydessäni kaupungilla, mutta mies ei soittanut – hän selitti halunneensa antaa minulle rauhan tavata ystävääni. Enhän minä äitinä olisi sille itkulle mitään voinut sen enempää tehdä. Miehellä oli avaimet ruokaan, uneen ja muihin vauvan tarpeisiin. Ja oikeassa olikin. On hyvä, että lapsi oppii luottamaan ja turvaamaan myös isäänsä. (Olisihan se silti voinut soittaa, vaikka vain tilanteen jakaakseen..) Minun ollessa muualla, mies tuntuu luottavan enemmän itse itseensä.
Mutta toisaalta taas, tämäkin kaikki edellä kerrottu pätee yhtä lailla myös minuun. Äitiys jos jokin, on jatkuvaa epävarmuutta – mutta täytyy luottaa itseensä ja vaistoihinsa. Siten myös lapsi luottaa.
Mies käy ulkona kaikkiaan vähemmän kuin aikaisemmin. Tiedän hänen kaipaavan entistä arkea, joten kannustan lähtemään tämän kysyessä ”lupaa” lähteä ulos. Eikä hän vastavuoroisesti koskaan kieltäydy lapsenvahtivuorosta halutessani lähteä illalliselle tai vaikka katsomaan newyorkilaista stand-up-koomikkoa. Käymme molemmat ulkona itseksemme joka viikko – on se sitten urheilemassa, kaupassa tai kavereita tapaamassa – eikä mökkihöperyydestä ole ollut vielä merkkejä. Pojan isovanhemmat ja tädit tarjoavat mahdollisuuksia viettää aikaa kahden kesken silloin, kun olemme samassa kaupungissa – käytännössä noin parin kuukauden välein – mikä nyt ei ole lainkaan huonosti.
Pidemmän päälle sitä babysitteriä ja kahdenkeskisiä iltoja kodin ulkopuolella tulee varmasti kaipaamaan. Koska täällä asuvista pariskunnista suuri osa on muualta kotoisin, luotettaville lapsenvahdeille on kysyntää – ja sellaiselle saa ja kannattaakin maksaa. Hyvän babysitterin nimeä ei paljasteta kuin hyville ystäville (ei ainakaan ilman suostuttelua..) – jotta pystyy takaamaan vapaailtojen saatavuuden itselleen. Yhteisen vapaaillan koittaessa facebookissa jahdataan täydellistä ravintolasuositusta, jonne sitten tägätään sijainti suureleisesti kun on vihdoinkin se ”date night”. (Kyllä, ehdin jo itsekin tehdä näin. Ja varmaan sorrun tekemään toistekin. On se juhlinnan paikka.)
Eräs ystäväni täällä on käyttänyt lapsenvahtia siitä lähtien, kun lapsi oli parin viikon ikäinen. Hänellä on miehensä kanssa vielä nuori suhde, joten he päättivät vauvan syntymästä lähtien tehdä jotain kahdestaan, kerran viikossa. Hän toteaa minulle, ettei ole ”sellainen superäiti, joka olisi vain kotona kaiken aikaa”. Toiselle superäitiys tarkoittaa perheelle omistautumista, toiselle sitä, että saa omaa aikaa ja pystyy jatkamaan myös omia juttujaan. Ymmärsi termin miten hyvänsä, on jokaisen superäidin takana on usein kuitenkin ennen kaikkea se yhteistä arkea ja superäitiyttä tukeva supermies.
Kaiken kaikkiaan, ei tämä uuden elämän opetteleminen täällä taida sittenkään siis kotimaisesta arjesta juuri poiketa. Omaa lähipiiriä kaipaa tietysti, mutta ensisijaisesti muista syistä. Se peräänkuuluttamani luottamus löytyi helpommin kuin kuvittelin, en enää edes ymmärrä miksi sitä koskaan kyseenalaistin. Sillä onhan se kyllä aika olennainen rakennusaine tässä palapelissä, jota nykyisin perheeksi kutsutaan.