Rakkauden rasvaprosentteja
Tehtyäni vuosi sitten varmuuden vuoksi kolme raskaustestiä (vaikka kaikki näyttivätkin positiivista), soitin lääkärilleni. Normaalisti gynekologille joutuu täällä jonottamaan useita kuukausia, enkä ollut aiemmin koskaan ymmärtänyt miksi. Pian kävi selväksi, miksi näiden erikoislääkäreiden kalenterit olivat aina niin täynnä; kalenterissa tuntui olevan riittävästi puskuria ensimmäisen tapaamisen järjestymiseen viikon päähän, ja samalla varatiin tapaamiset 3-6 viikon välein seuraavalle 8 kuukaudelle. Viimeinen tapaaminen häämötti pitkällä kalenterissa, laskettuna aikana, eikä mikään muu koko ensimmäisessä käynnissä ollut yhtä kauhistuttavaa, kuin tuon päivämäärän lisääminen kalenteriin.
Lääkärini on vanhempi keski-ikäinen nainen, jolla on musta, joka suuntaan hapsottava, kihara tukka, harmaa iho, paksusankaiset silmälasit ja naama aina peruslukemilla, jollei suupielet sitten alaspäin. Tapaamisemme aluksi hän työnsi pöydän yli valmiiksi varaamansa lomakkeet ja esitteet, valitteli että kaikki oli ranskaksi, ”mutta internetistähän löytyy kaikki kyllä englanniksikin”. En osannut ajatella muuta kuin pian tehtävää ultraa; positiivisista raskaustesteistä huolimatta oli vaikea uskoa koko raskautta todeksi, ja jossain syvällä sisimmässäni odotin ultran paljastavan kotitestit huijaukseksi.
Ollessani tutkimuspöydällä puolialastomana lääkärin taskussa soi puhelin. Ja siihen vastattiin!? Mieheni kertoi jälkikäteen lääkärin opastaneen lastaan löytämään jonkun tennismailan kaapin perältä. Siinä tilanteessa oli kuitenkin parempi olla tästä keskustelusta autuaan tietämätön. Jalat levällään maatessa puhelu tuntui muutenkin kestävän pienen ikuisuuden. Lääkäri valmisteli puhelun aikana hajamielisesti ultrakeppiään ja saman tien kun puhelu oli ohi, kylmä geeli tuntui jo sisässäni ja lääkäri huudahti aavistuksen innottomasti: ”Voilá, votre bébé!”
Siinä se nyt sitten oli. Pieni peukalon kokoinen hahmo josta oli kasvava pieni ihminen.
Häkellystä kesti hyvän tovin, lääkäri jatkoi tutkimustaan eri kulmista, vaikka vaaleanharmaa täplä näytti minusta samanaiselta kaikista ilmansuunnista. Kun ultra oli ohi, lääkäri käski vaa’alle. Hihkuin mielessäni punnitessani pari kiloa vähemmän kuin tavallisesti.
Painoni kuultuaan gynekologi kuitenkin katsoi minua silmälasiensa alta kauhistuneena ja kysyi suoraan: ”Niin paljon?”. Olen aina ollut painoindeksiltäni normaalipainoinen – oman arvioni mukaan ulkonäöltäni sopusuhtainen. Hämmennyin ja yritin puolustella, että olen aina ollut tällainen, ehkä vähän isoluinen. Lääkäri katsoi minua kirjaimellisesti päästä varpaisiin ja totesi, ettei kyllä pidä paikkaansa. Madame, vähintään viisi kiloa pitäisi olla vähemmän! Epätoivoissani yritin vakuutella, että olen viimeksi painanut sen verran varhaisteininä. Lääkäri katsoi minua kummissaan, ja vannotti, ettei tällaisessa tilanteessa raskauden aikana saisi tulla 10kg enempää painoa.
Kuudennen kuukauden korvilla painoa oli tullut jo seitsemisen kiloa, enkä ymmärtänyt miten voisin ikinä pysyä annetuissa rajoissa.
Äitiysloman alkaessa, seitsemännen raskauskuukauden täytyttyä, aloitin synnytysvalmennuksen englantilaisten kätilöiden johdolla. Ensimmäisessä tapaamisessamme esittäydyimme ja totesimme olevamme melko tyypillinen Luxemburgissa asuva 10 hengen naisjoukko; jokainen oli kotoisin eri maasta, ja vain yhden puoliso oli naisen kanssa samaa kansallisuutta. Esittelyiden jälkeen kätilö kysyi, kuinka monta meistä lääkärit olivat nuhdelleet liian korkeasta painosta. Jokainen käsi nousi pystyyn, ja ympärille katsoessani näin vain kaltaisiani normaalipainoisia tai hoikempia naisia (kasvaneet mahat lukuunottamatta). Kätilö katsoi meistä jokaista vuorollaan ja painotti jokaisen meistä olevan täysin normaaleja ja selitti jotain ranskalaisista painotaulukoista; jos jollekulle tulisi lääkärin kanssa painosta isompia ongelmia, voisi kääntyä hänen puoleensa ja kysyä neuvoa, miten gynekologi saisi rauhoitetuksi. Mietin vaan mielessäni, kuinka henkilökohtainen asia paino on – ja miten painoa voi raskauden aikana muodostua mistäkin syystä, myös vaikka söisi terveellisesti ja liikkuisikin aktiivisesti.
Raskausajan neuvolan puuttuessa tapasin gynekologiani noin kerran kuussa. Viimeisellä kerralla ennen synnytystä kävin taas vaa’alla, kuten kaikilla aiemmillakin kerroilla. Olin ihmeissäni – painoa oli kuin olikin tullut kaikkiaan vain 10,5kg lisää! Olin niin pakahtua ylpeydestä, että erehdyin prassailemaan annetuissa rajoissa pysymisestä lääkärilleni. Nainen tuijotti minua typertyneenä kuullessaan kokonaispainon ja tylytti: ”aivan liikaa, madame, vaikka teidän painonnehan olikin merkittävän korkea jo alkujaan.”
Touché! Koska olin leidin kanssa ollut jo 8 kuukautta tekemisissä melko säännöllisesti, en antanut tämän enää lannistaa. Tässä kohtaa kai kohonneet hormonitasotkin toimivat kuin itsesuojeluvaisto.
Kuusi viikkoa synnytyksen jälkitarkistuksessa teki mieli mennä vaa’alle ihan piruuttani. Tiesin, että painoni oli pudonnut melkoista vauhtia, koska hormonihuuruissani yksinkertaisesti unohdin syödä riittävästi. Tehokas, muttei missään nimessä suositeltava dieetti. Silmissä sumeni tutkimuspöydältä seisomaan noustessani, ja päätin olla mainitsematta painostani tälle tädille enää ikinä omaehtoisesti.
Seuraavien viikkojen aikana sain painon nousemaan, ja ennenkokemattoman suklaanhimon seurauksena jouluun mennessä vaa’an lukemat paukkuivat jo ihan uusissa lukemissa. Oloni on erinomaisen hyvä, mutta painosta saan edelleen muistutuksia päivittäin. Viisikuinen poikani hamuaa parhaillaan kuolaisilla näpeillään kaikkea, mikä vaan vähänkin irtoaa – ja vaikka se useimmiten tarkoittaa lepattavia hihanhelmoja tai pyyhkeenkulmia, pikkumies tarttuu näppärästi myös kaikkeen irtonaiseen ihoon. Poika hiplailee ajatuksissaan erityisesti alleja ja tarttuu tiukasti siihen kainalon vieressä olevaan, valokuvissa aina ikävästi irvistelevään ihokaistaleeseen. Henkilökohtainen rasvaprosenttimittari!
Ensi viikolla on edessä toinen jälkitarkistus lääkärini kanssa. Aion pysyä kaukana vaa’asta ja luotan omaan hyvään oloon.
Ja jos poika saa jostain kivasti kiinni, niin sehän vaan tukee motorista kehitystä, eikö?