Tarhatuliaisia, s’il vous plait!
Pojan tarhaan tutustuminen alkoi viime viikolla ja odotusten mukaisesti saatiin tuliaisena koko kaarti erilaisia pöpöjä. Poika kun on sitä sorttia, joka laittaa kaiken suuhunsa. Parin ensimmäisen päivän aikana touhua seuratessani hän lainasi suvereenisti kaverin tuttia (jota toinen samanikäinen pikkumyy-ponnarinen tyttö oli vastaavasti juuri lainannut); nuoli lattiaa, leikkikehän reunaa ja tarhatädin poskea.
Ei tullut yllätyksenä vuotava nenä, yskä – eikä myöskään vatsatauti, vaikka alkuun laitoin ruokahaluttomuuden hampaiden tulon piikkiin. Ensimmäiset alahampaat kun tekivät entréensa saman viikon päätteeksi. Ehkä hyvä niin – oli lopulta aika vaikea osata sanoa, mikä ininä kuului mihinkin vaivaan – eikä poika loppujen lopuksi edes kitissyt kovin, kun kaverin kyläillessä leikittäviä käsiä riitti joka hetkeen. Vatsatauti iski koko perheeseen vasta viikonlopun jälkeen, ja makasimme kaikki koko maanantain sängyn pohjalla. (Tosin miesflunssa oli ehkä aavistuksen pahempi kuin omani ja pojan yhteensä [?])
Kaiken kaikkiaan olin viikkoon kuitenkin varsin tyytyväinen. Ensinnäkin siksi, että poika oli vilpittömän kiinnostunut uusista kavereistaan. Ilman paljoakaan aiempaa kokemusta vastaavista sosiaalisista ryhmätilanteista, poika otti paikkansa lasten keskellä – niin omanikäistensä (8-9kk) kuin kävelevien taaperoiden kanssa; teki tuttavuutta tasaisesti kaikkien kanssa ja vaikutti varsin iloiselta omalta itseltään.
Poika ei hätkähtänyt, vaikka puolitoistavuotias ryömi hänen ylitseen (tarhatädit kyllä komensivat sen jälkeen isompaa), eikä toiset lapset olleet kovin (..) herkkiä pojan rakkaudelle hiuksia kohtaan. Tästäkin kyllä tarhatädit antoivat vähän palautetta, eikä syyttä – tiedän, että poika vetää jo todella voimalla saadessaan kuolaiset näppinsä hiuksiin kiinni – ja varsinkin se pikkumyyponnari on ihan ymmärrettävästi houkutteleva, vaikkei se vetämistä oikeutakaan. Vajaa yhdeksänkuisen opinkaari tällaisissa asioissa on kuitenkin valitettavan hidas, tarhatäditkin sen kyllä ymmärtää.
Olin myös äärimmäisen iloinen, että hän tuli toimeen niin hienosti tarhatätien (ja heidän poskiensa) kanssa. Vaikka ehkä vähän hämmennyinkin, miten hyvin – ei poikaa tuntunut juuri haittaavan minun poistumiseni paikalta heti kolmantena päivänä, kun toisella puolella oli ne kivat tädit, jotka halailivat, suukottelivat ja leikittivät. Vaikka vähän kirpaisikin, oli kuitenkin huojentavaa, miten ihanasti tädit ottivat pojan vastaan. Myös huolimatta siitä, että perustiedot pojasta ehkä jäivät aavistuksen hajanaisiksi – jouduin laittamaan koko ranskantaitoni (mikä ei tosiaan ole paljon) peliin, kun tädit puhuivat vain ranskaa (tai portugalia tai italiaa. Ei auttanut minua sekään).
Olin itse ensimmäisten päivien jälkeen vähintään yhtä väsynyt kuin poika, kun yritin kertoa tädeille kysyttäessä pojan aavistuksen vaihtelevista ruokailu- ja unitottumuksista suolen toimintaan, muistamatta miten sanotaan ranskaksi joskus, harvoin, tai usein. Lopputulos taisi olla aika säännöllinen päivärytmi ja ainakin nyökyttelin sujuvasti, kun kysyivät, että tehdäänkö niin kuin muidenkin lasten kanssa. Oui, oui, antaa mennä vaan.
Kolmanneksi olin iloinen, että sairastimme näitä bakteeri- ja virustartuntoja samantien pois alta. Vaikka Luxemburgissa on useita lakeja ja säädöksiä, jotka mielestäni ohjaavat ihan rakentavasti ihmisten elämää, lasten sairauspoissaolot töistä on ehdoton poikkeus. Täällä kun saa olla sairaan lapsen vuoksi poissa töistä vain 2 päivää per kalenterivuosi (per aikuinen). Eli siis neljä päivää vuodessa per perhe. Työni alkavat ensi viikolla, enkä haluaisi heti kärttää tätä sairaspäiväpankkia – onneksi pahin kevätpöpökausi on jo lopuillaan, mutta toisaalta vielä koko bakteerien kirjo syksyllä edessä.
Tässä tapauksessa olisin tosin itsekin tarvinnut sen sairasloman (jolloin sitä ei tietenkään lasketa) – eli toisin sanoen, jos lapsen sairauspäivät alkavat olemaan ohi, kannattaa olla hyvät välit myös omaan lääkäriin, jotta tarvittaessa saa myös itselleen sairaslomaa vähän vähäisemmästäkin syystä. Oma lääkärini on kyllä harmillisen perusteellinen – mitä tähän mennessä olen pitänyt hyvänä asiana, saa nähdä miten vapaita tarvittaessa irtoaa.
Mutta miettikää, vain neljä päivää vuodessa. Minulla ei omakohtaista kokemusta vielä ole, mutta sen mitä olen kotimaassa aihetta seurannut, tämä on ihan valtavan iso kulttuuriero Suomeen. Käytännössähän se tarkoittanee sitä, että lapset viedään puolikuntoisinakin herkemmin tarhaan. Onko sekään hyvä? Ei ehkä tosin vaikuta yhtä paljon yritysten tuottavuuteen..
Olen kuullut, että yleensä ensimmäisen tarhavuoden aikana lapset kehittävät kohtuullisen hyvän vastustuskyvyn kaikenlaisille tartunnoille –kun lapset menevät täällä aiemmin päiväkotiin, pahin sairastelujaksokin ajoittunee siis hieman aikaisemmin kuin Suomessa. Mutta on se 4 päivää vuodessa silti valtavan vähän.
Mitä sitten tehdä, jos tarha ei suostu ottamaan lasta vastaan eikä sairaslomaa itselle irtoa? Isovanhempia tai muuta perhettä kun täällä harvalla on kovin lähellä. Sitten käytetään lomapäiviä: muutama kollega taisi pitää aina 3-4 lomapäivää ihan loppuvuodelle asti merkitsemättömänä mahdollisia sairastapauksia varten. Pitääpä muistaa itsekin..
Ja entä jos niitäkään ei ole jäljellä tai on vaikka pakko mennä töihin syystä tai toisesta? Kaupungin keskustassa on kuulemma lasten sairastupa, jonne voi vielä sairaankin lapsen päivähoitoon. Kuulemma sairaan kallista. Olen kauhuissani kuvitellut, millainen on sairaiden lasten päiväkoti – ei siellä varmaan ainakaan parannuta, lähinnä vain lykätään asiaa tuonnemmaksi. Toivottavasti sinne en joudu lastani viemään (kop, kop).
Mutta kaiken kaikkiaan ensimmäinen tarhaviikko oli siis varsin onnistunut. Tämä toinen jää vähän tyngäksi, kun pari päivää sairastettiin ja huomenna on helatorstai. Perjantai vielä rennosti tutustumista ja maanantaista alkaen sitten totisesti täysi päivä. Meille molemmille.
En uskalla vielä ajatella sinne asti. (huoh)
Mutta hyvinhän se menee.