Vauvauintia ja kielikylpyjä
Ainoa vauva-aktiviteetti, josta en halunnut tinkiä, oli vauvauinti. Tunteja ei järjestetä täällä kovin monessa paikassa, vaikka se suosittua onkin – joten ilmoittautumisen kanssa täytyi olla hyvissä ajoin liikkeellä. Tähtäsin urheilukeskukseen ilmoittautumispäivän aamuna yhdeksäksi, koska täkäläiset eivät ole yleensä vielä niin aikaisin liikkeellä, ja saimme paikan ongelmitta. Viikonloppuisin kursseja ei järjestetä: valittavana oli joko aamu- tai iltapäiväryhmä lapsen rytmin mukaisesti – ja se aamu ei muuten tarkoita kukonlaulun aikaan vain melko miellyttävää kello yhtätoista.
Vauvauintiallas on kokonaan erillinen muusta uimahallista. Omat ja vauvan varusteet vaihdetaan pienissä yksityiskopeissa, joista löytyy lapsille seinästä laskettavat tasot turvavöineen. Altaan reunalle saa kärrytellä vaunuilla ja tilaa on myös kaikkien tykötarpeiden epäjärjestykselle, kun lukittavat kaapit ovat sekä liian pieniä että liian kaukana. Allasosaston seinän vierustalla on kymmenisen hoitopöytää vesipisteineen sekä leikkikehä ja leluja, mikäli joku äideistä ei saisi toiselle taaperolleen hoitajaa. Allas itsessään on melko tilava ja siinä on säädettävä pohja niin, että syvyyttä voidaan muokata joustavasti niin vauvauintiin (105cm) kuin satunnaisten vettä pelkäävien koululaisten rauhallisempaan uintiharjoitteluun.
Ensimmäisen tunnin aluksi ohjaaja huuteli kaikki kokoontumaan altaan reunalle, ja tarkkaili meitä äitejä arvioidakseen, ketkä eivät puhu luxemburgia. Paljastuin tyhjällä katseellani välittömästi – yritin tarjota ensin englantia, mutta ohjaajan ele ei olisi voinut olla torjuvampi, joten ehdotin heti perään saksaa hyvänä kakkosena. Onneksi meitä saksankielellä ohjattavia oli minun lisäkseni myös eräs slovakialaisäiti; sille yhdelle ainoastaan ranskaa puhuvalle äidille ohjaaja muisti kertoa vain puolet ohjeista ja vain englantia ymmärtävälle ruotsalaisäidille täti oli suorastaan avoimen tyly.
Olen käynyt vauvauinnissa kavereiden lasten kanssa muutaman kerran Suomessa. Oltuani siskoni apuna vauvan ensimmäisellä uintikerralla, vedessä oltiin vain 10-15 minuuttia, rauhallisesti veteen tutustuen. Jotain tällaista odottaneena olin ihmeissäni, kun aloitimme kurssin pyörimällä vauvan kanssa vauhdikkaasti ympäri, ohjaajan taustalla käskiessä kiihdyttämään tahtia. Katsoin poikani pelokasta ilmettä ja pää pyörällä yritin keskittyä pysymään itse pystyssä. Poika otti kaiken kuitenkin yllättävän hyvin, ja seuraavaksi hymysuisia vauvoja kellutettiinkin jo uintiasennossa allasta ympäri. (Ja edelleenkin altaanlaidalta kuului ”schneller, schneller!”)
Teimme erilaisia harjoituksia aina viisi minuuttia kerrallaan: tämän merkitystä ohjaaja jatkuvasti korosti, koska se kuulemma auttaa lapsia keskittymään yhteen asiaan kerralla jopa kouluikäiseen asti (sallikaa minun epäillä, että vauvauinnilla olisi niin kauaskantoisia vaikutuksia, mutta nähtäväksi jää). Yllätyksekseni teimme harjoituksia täyden puolen tunnin ajan ja lopuksi ohjaaja lanseerasi ”erinomaisen lopetusleikin”: jälleen pyörittiin vauvan kanssa ympäri kuin väkkyrä, nyt vauvoja myös ylös vedestä viileään ilmaan nostaen. Tässä vaiheessa alkoi hyväntuulisimpienkin vauvojen huumorintaju olemaan loppumaisillaan. Mutta hyvin oma poika jaksoi, ja maitopullon jälkeen nukkui kolmen tunnin päikkärit.
Seuraavalla tunnilla toistamme edellisen kerran harjoituksia ja opettelemme selkäuintia. Ohjaaja näyttää, miten vauvaa pidetään vain yhdellä kädellä niskasta kahdella sormella selkää tukien, ja toisella kämmenellä tuetaan otsaa – kauhistun hieman: miten poika muka osaisi jo kellua ilman enempää tukea? Täti käskee juttelemaan lapselle jatkuvalla syötöllä, ja kumma kyllä, kyllä se vaan pinnalla pysyy. Ja vielä hymyileekin.
Tunnin päätteeksi ohjaaja käskee minut tulkkaamaan hänen ja sen ruotsalaisäidin keskustelua. Käymme harjoitusten ohjeet läpi jälkikäteen (..) Ruotsalainen on huolissaan siitä, onko vesi varmasti riittävän puhdasta. Ohjaaja katsoo häntä mairea hymy huulillaan ja tokaisee kovaan ääneen ”well absolutely not!”. Jotain vinoutunutta hänen huumorintajussaan kyllä on. Ruotsalainen kauhistuu, mutta täti selittää sitten, että vettä kyllä tarkkaillaan tietokonesensoreilla, ja mikäli raja-arvot ylittyvät, altaan vesi vaihdetaan kokonaisuudessaan. Toinen äiti ihmettelee, että tuleeko ilmoitus sitten heti altaalle jos alkaa olemaan liian likaista… Ei sentään. Mutta täti vakuuttelee, että Luxemburgissa raja-arvot ovat hyvin tiukat, eikä täällä vain lisätä klooria veteen jos ammoniakkiarvot alkavat paukkumaan, kuten kuulemma Belgiassa ja Ranskassa yleisesti tehdään (kivat meille ja tsemppiä sinne rajan toiselle puolelle).
Uintituntien jälkeen oma kieli alkaa olla solmussa – saksan ja ruotsin sekoittaminen saman tunnin sisään saa aina senat sakaisin. Varsinaisen kielikylvyn otan kuitenkin vasta illalla; laitan kuuman kylvyn valumaan, otan viereen rivin Fazerin sinistä ja käteen tuoreen MeNaiset. Selailen lehden juttuja tutuista kasvoista sekä uusista realityjulkkiksista, joiden kiinnostavuus ja taidot jäävät aina televisiota näkemättä vähän mysteeriksi. Opin, että avokadopasta onkin jo passé (juuri kun tajusin miten mahtava ruokalaji se on!) ja katselen lievällä kaiholla herkullisen näköisiä reseptejä, joista tuntuu että joka toiseen tarvitaan kermaviiliä tai jotain muuta maitotuotetta, joka on täällä asuessa tavoittamattomissani. Lisäksi lehti on ainoa lähde oppia uusia suomalaisia trendisanoja: babymoonia (loma joka olisi pitänyt ottaa ennen vauvaa – too late now), pakararullausta (sikäli kun saan itseni urheilemaan yhtään mitään, tämä laji näyttää sen verran kivuliaalta että valitsen mielummin vaunurullauksen) – ja tätä jo jonkun aikaa hifisteltyä nyhtöpossua (en edelleenkään tajua mitä siitä possusta on nyhdetty ja mikä siinä on niin erityistä). Ja aika moni asia tuntuu olevan huikeaa.
Vauvauintiohjaaja kehoittaa meitä äitejä etukäteen valmistautumaan henkisesti siihen, että seuraavalla viikolla sukelletaan. Vähän sukeltamiselta tämä arki aina välillä kyllä tuntuu.
Ruotsalaisäiti alkaa kyllästyä sekalaiseen kielenkäyttööni ja vaihtaa osan keskusteluista englanniksi. Mutta jatkaa lapselleni juttelua omalla äidinkielellään, kuten täällä monilla on tapana. Laskin, että elämänsä ensimmäisen viikon aikana poikani ehti kuulla kaikki kätilöt, lääkärit ja ystävämme laskettuna jo kymmentä eri kieltä. Täällä syntyminen jo itsessään on melkoinen kielikylpy.