Valmistauduin tähän jouluun huonommin kuin koskaan. Sain perinteisen piparkakkutaloni valmiiksi aatonaattona ja siitä tuli kaikkea muuta kuin olin suunnitellut. Paketoin lahjat aatonaattona vain todetakseni että en ollut hankkinut lainkaan riittävästi lahjapaperia. Lahjat sentään olin hankkinut ajoissa, paitsi puolisolleni. Sen ehdin hankkia ensimmäisinä jouluaaton tunteina 😀

Joulu oli kuitenkin onnistunut. Kaikki olivat tyytyväisiä lahjoihinsa ja tunnelma oli rennon kiireetön. Siitä huolimatta joulun aikaan ajatukseni ovat olleet useita kertoja alakuloisia.

Olen aina ollut hyvin myötätuntoinen ja usein kannankin koko maailman murheita harteillani. Olen miettinyt niitä pieniä ihmisiä joiden joulu on kaikkea muuta kuin ilon juhlaa. Niitä pieniä ihmisiä joiden kotiin pukki ei tuo toivottuja lahjoja, sillä rahaa ei ole. Tai niitä pieniä ihmisiä joiden joulu täytyy pelosta ja riidoista.

En tiedä miksi tänä vuonna olen ajatellut niitä lukemattomia surullisia jouluja, niitä joihin en voi vaikuttaa. Ymmärrän inhimillisyyteni, en voi muuttaa koko maailmaa hyväksi.

Jouluvalmisteluni alkavat yleensä loka-marraskuussa joulukorttien suunnittelulla. Pinterest tarjoaa upeita ideoita ja niistä voi jalostaa vuoden ”the kortin”. Tänä vuonna en kuitenkaan tehnyt kortteja lainkaan. En edes lähettänyt. Kaikki ne kymmenet perheet joihin olen korttimme lähettänyt elävät tasaisen hyvää elämää. Keneltäkään ei puutu mitään. 

Tänä vuonna päätin sijoittaa joulukortteihin vuosittain sijoittamat rahat johonkin hyvään. Osallistuin paikalliseen joulupuu keräykseen. Löysin vielä niin upean vaihtoehdon että eräs yritys lupasi laittaa yhtä monta lahjaa kuin itse sinne vein. Toivon että keräykseen hankkimani lahjat toivat suurta iloa saajilleen ja heidän perheilleen.

Toivoisin että yltäkylläisyyden tavoittelun sijaan me kaikki antaisimme muille jouluiloa.

Ihana Spa-viikonloppu kurkut silmillä ja skumppalasi kädessä. Hiljaisuus. Nukkuminen. Ah, niin ihana joutenolo. Kehoni huutaa sitä. Mieleni vaatii. Hengähdystaukoa loputtomalta tuntuvassa oravanpyörässä.

Arjen kiireet uhkaavat viedä kaiken ajan. Omille mielenkiinnonkohteille ja rentoutumiselle aika tuntuu olevan kortilla. Suorastaan kateissa. En muista koska olisin rentoutunut rauhassa, hiljaisuuden vallitessa. Tehnyt sitä mitä mieli tekee. Vain minä ja päivä aikaa tehdä mitä huvittaa.

Viime ajat ovat olleet raskaita, väsyttäviä ja stressaavia. Avioliiton rakoilu, rankka työ ja sen tuoma stressi, sekä 2- ja 4-vuotis uhmat kysyvät hyvää hermorakennetta. Pinna on ollut välillä todella tiukalla, liiankin.

Muistutan itseäni siitä että asiat ovat oikeasti hyvin. Minulla on puoliso, työ ja lapset. Asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin. Hyvän vaimon, työntekijän ja äidin roolien välillä keikkuminen on kuitenkin haastavaa. Kaikelle täytyy löytää aikaa. Ja se jos mikä, onkin haasteellista. Oma itsensä on helppo unohtaa kaikessa melskeessä.

Tänä syksynä päätin että on aika elää myös minulle itselleni. Tehdä niitä asioita joista nautin ja jotka tuovat minulle iloa. Järkeilin asian niin, että silloin jaksan paremmin olla läsnä niin vaimona, työntekijänä kuin äitinäkin. Pyrin musiikkiopistoon ja pääsin aloittamaan lauluopinnot. Toteutin myös lapsuudenhaaveeni baletti-harrastuksesta. Päätin etten ole vielä liian vanha toteuttamaan unelmiani. Ottamaan itselleni niin tärkeää aikaa omaan hyvinvointiini. Ja se on kannattanut.

Silti päättymättömiltä tuntuvat yöheräilyt, tyynnyttelyt, suuren työtaakan kantaminen ja loputtomat kotityöt arjen organisoinnin kanssa vetävät mehut. Nyt olisi hyvä hetki uusia vanhaksi mennyt passi. Varata itselle pieni irtiotto arkeen. Hengähdystauko. Lepohetki. Ehkä Siwan kasseiksi muotoutuneet silmäpussini kutistuisivat edes tilapäisesti jos saisin jättää erotuomarin pillin kotiin ja nukkua ainakin puoli vuorokautta yhtä soittoa. Kyllä siinä mieli lepäisi.

Yritän muistuttaa itseäni siitä että kenenkään ei tarvitse olla tosielämän Superman. Kaikesta selviävä ja kaiken jaksava tyyppi, joka pystyy mihin vain. Minulla on oikeus väsähtää. Kaivata omaa aikaa ja hiljaisuutta. Silloin minun on pysähdyttävä kuuntelemaan itseäni. Lapseni ansaitsevat vain parasta, eikä väsyneenä rähjäävä äiti ole sitä.