Enttententten

Viime päivinä olen ihmetellyt sitä, ettei minusta vieläkään tunnu siltä että sisälläni todella on pieni elämä. Vatsa kasvaa, vaatteet eivät enää mahdu kunnolla päälle, ja jos olen aikaisemmin kiihtynyt nollasta sataan nanosekunnissa, aika on nyt ainakin puolittunut. Ehkä, siis EHKÄ, olen havainnut pieniä hipaisuja vatsanpohjalla viime päivinä. Selvät merkit raskaudesta ovat siis olemassa ja silti epäusko pienestä ihmisestä on edelleen läsnä. Siis mitä ihmettä?

Esikoista odottaessa minulla oli tunne siitä, kumpaa sukupuolta tuleva yksilö on. Aluksi tuntui siltä että tulossa on tyttö. Se tunne kesti parisen viikkoa. Seuraavaksi olinkin vakuuttunut että poikahan se on. Se tunne kesti pari kuukautta, kunnes tunne pojasta vaihtui taas tytöksi ja niin edelleen. Parin viikon välein tunne vaihtui, mutta se oli kuitenkin olemassa. Rakenneultrassa saimmekin sitten ensimmäisen arvion siitä että perheeseemme näyttäisi olevan tulossa tyttö.

Entäs nyt? Kumpi uusi tulokas on? Ei aavistustakaan. Ei ensimmäistäkään ajatusta asiasta. Kertaakaan ei ole ”se on poika” ajatus pyyhkäissyt mieleni läpi. Mikä minua vaivaa?

Näiden tunteiden puuttumisesta huolimatta pysähdyn vaatekaupassa ihastelemaan pikkuriikkisiä bodyja, mietin miten selviän kahden pikkuisen kanssa, suunnittelen uuden sängyn hankintaa esikoiselle ja pohdin muuttaisimmeko kauemmas keskustasta oman rauhan perässä. Miksi edes pohtia moisia jos ei edes ymmärrä että kehossa majailee yhden henkilön sijaan kaksi?

Kai minä alitajuisesti ymmärrän tilanteen, mutta se ei vain jostain syystä konkretisoidu. Kyllä ihminen on sitten tyhmä otus.

p.s. Ehkä kesäkuun alussa rakenneultrassa selviää kumpaa sukupuolta tuleva lapsukaisemme edustaa. Ja ehkäpä pikkuisen näkeminen konkretisoi raskauden.