Rakenneultra

Tänään se sitten oli, vihdoin ja odotetusti, rakenneultra. Olin luonut itselleni jälleen täydellisen uskon siitä että kaikki on pikkuisella mitä parhaiten. Kuitenkin maatessani siinä tutkimuspöydällä pelko vihlaisi ikävästi mieltäni. Mitäs jos nyt löytyykin jotain erityistä, jokin poikkeama? Mitä sitten tapahtuu?

Rakenneultran tekijä itse oli hyvin rauhallinen ja vähäpuheinen. Kyllä siinä vaiheessa kun pikkuisen päätä mitataan viidettä kertaa sanaakaan sanomatta, hiipii pieni pelko äidin ja isän mieleen. Onko kaikki hyvin? Sano nyt jotain!

Kaikki on hyvin. Pikkuinen on kehittynyt normaalisti, mutta on hieman pienikokoinen. Sehän meille onkin jo entuudestaan tuttua, sillä isosiskon jalanjäljissä kuljetaan niiltäkin osin.

Lopulta äidin uteliaisuus palkittiin ja tulokkaan sukupuoli paljastui. Kyllä se vaan niin on että äänestysmatkalla tullut tunne pojasta pitää paikkansa. Ihmeellistä!

Ajatus pojasta sai taas mielikuvitukseni laukkaamaan. Mitenkäs pieniä poikia kasvatetaan? Samalla tavalla kuin tyttöjäkin, tietysti, mutta entä jos en ymmärräkään pienten poikien juttuja yhtä hyvin kuin pienten tyttöjen? A-P-U-A!