Synnytyspelkopoli

Tällä viikolla se vihdoin oli, aika synnytyspelkopolille. Tuntui hölmöltä mennä keskustelemaan synnytyspelosta, koska en varsinaisesti tunne pelkääväni synnytystä. Esikoisen synnytys oli maraton. Ja ihan tosissaan, sillä synnytys kesti kaikkineen reilut 48 tuntia. Mikään ei mennyt oppikirjan mukaan, eikä edes siitä vierestä. Jokaisessa synnytyksen vaiheessa kuulun vähemmistöprosenttiin. Huomasin sen keskustelun yhteydessä ojennetuista papereista. Niin tai näin, lapsi saatiin kuitenkin terveenä maailmaan enkä itsekään vaurioitunut merkittävästi, joten edellisen synnytyksen lopputulos oli kuitenkin hyvä.

Äitiysneuvola laittoi minulle lähetteen synnytyspelkopolille siksi, että halusin tällä erää varmistaa että realiteetit toisen lapsen normisynnytykseen ovat kunnossa. Ennen esikoisen syntymää neuvolalääkäri sanoi että 4kg lapsi ei tästä lantiosta kyllä tule ulos. No, eipä meinannut tulla 3,5kg lapsikaan, joten kerroin neuvolassa toivovani lantion kuvausta.

Synnytyspelkopolille mennessäni minua jännitti. Mitä siellä oikein tapahtuu, entä jos kokemuksiani vähätellään tai minua ei kuunnella lainkaan? Edellinen yö jäi vähäuniseksi. Käynti alkoi kätilön kanssa keskustelulla. Keskusteluun oli varattu hyvin aikaa ja minusta tuntui että minua oikeasti kuunneltiin. Synnytyskokemuksiani ei väheksytty, tai pidetty omituisina. Ensin sain kertoa omin sanoin miten kaikki viimeksi sujui ja sen jälkeen kävimme läpi sairaalan kertomukset tapahtumien kulusta.

Keskustelun jälkeen oli aika lääkärille. En oikein missään vaiheessa ymmärtänyt mikä tämän lääkäritapaamisen merkitys tässä oli. Ymmärrän että kätilön kanssa keskustellaan omista toiveista tulevan synnytyksen suhteen ja tämä toimittaa tiedon eteenpäin lääkärille, joka kaikessa viisaudessaan joko kirjoittaa lähetteen jatkotutkimuksiin, tai sitten ei.

Lääkäriaikaa jouduin odotella pitkään ja hartaasti. Ajat olivat myöhässä ja vihdoin lääkärin puheille päästyäni hän keskusteli vielä useaan otteeseen edellisestä potilaasta tämän tästä huoneeseen tupsahtavan hoitajan kanssa. Lääkärin suhtautuminen minuun oli jokseenkin mielenkiintoinen. ”Taas joku apua pelkään synnyttää, haluan sektion koska se on tästä helppo tie ulos -tyyppi valittamassa”. En ollut sanallakaan maininnut mitään sektiosta, tai mitään sinne päinkään että haluaisin sellaisen. Perusoletus tuntui olevan että kaikki tänne tulijat haluavat sektion. No, minäpä en.

Kun olin kuunnellut jonkin aikaa kertomusta siitä miten sektio ei ole helppo ja mutkaton toimenpide, keskeytin lääkärin yksinpuhelun ja sanoin että en minä sen takia täällä ole. Lääkäri pysähtyi katsomaan minua ja sanoi ”ai jaa, no mitäs sinä sitten haluat”. Ööö, mitäs jos vaikka kuuntelisit minua ja ajatuksiani hetkisen :D. Kerroin toivovani lantion kuvausta ja haluavani tiedon mahtuuko lapsi lantiostani vai ei. ”Joo, no kyllä minä sinne pelvimetriaan voin sinulle laittaa lähetteen”. Ajattelin että mitä ihmettä, menikö tämä näin helposti? Olin kuullut ettei lantion kuvaukseen ole helppo saada lähetettä, vaan lääkärit tekevät arvion pikemminkin mutu-tuntumalla.

Muutaman viikon kuluttua minulla on aika lantion kuvaukseen ja siitä viikko pari eteenpäin ja menen tapaamaan samat tyypit uudelleen. Sain itse tästä käynnistä sen mitä halusinkin, mutta minua jäi silti ihmettyttämään moni asia. Onko oikeasti niin että nämä henkilöt kuuntelevat päivästä toiseen lähinnä vain toiveita sektioista?