Surun murtamana

Tänään kodissamme hiljeni pienten tassujen tipsutus. Lääkitykset eivät auttaneet ja meidän oli päästettävä karvalapsestamme irti. Päivä on ollut kauhea.

Luopumisen hetkellä yritimme parhaamme mukaan olla vielä vahvoja, silitellä ystävää, antaa turvaa ja lohtua. Sen jälkeen sallimme itsemme romahtaa. Itkeä ääneen, parkua. Sanotaan että suurinta rakkautta on päästää irti, mutta juuri nyt ei tunnu siltä että olisimme tehneet rakkauden teon.

Ensin oli vain me, pariskunta. Meistä tuli koiramme myötä perhe ja aloimme puhutella toisiamme isänä ja äitinä (niin hassua kun se onkin). Yhteisiin vuosiin on mahtunut monenlaista iloa ja murhetta. Elämää.

Viimeisinä asioina sanoin rakkaalle karvalapsellemme erään tuttavani lapsen sanoin: ”Rakastan sinua niin paljon kuin kutitus naurattaa”. <3