Riittämättömyyttä
”Äiti, äiti. Äitiiii. ÄIIITIIIIIII!!!” Miten jakautua kahteen paikkaan yhtä aikaa? Siinäpä pulma. Viime viikkoina olen huomannut että kumpikin lapsista on äitiä vailla varmasti samaan aikaan. Siis tismalleen samaan aikaan. Isikin tarvitsee äidiltä juuri samalla hetkellä apua, tai vastauksen johonkin. Välillä tuntuu siltä että pää räjähtää. Tekisi mieli karjua ”Hiljaa, yksi kerrallaan olkaa hyvät. Äiti auttaa jokaista vuorollaan”.
Valitettavasti uuden pienokaisen syntymän myötä minulle ei kasvanutkaan toista käsiparia. Sellaiselle olisi totta vie tarvetta! Lapsilla on yhtäaikaa kaikki hyvin tai kaikki huonosti. Lapsilla on yhtäaikaa nälkä. Arjen hanskaaminen on vielä haparoivaa. Rutiineja kahden pienen lapsen kanssa ei ole vielä muodostunut, sillä eihän nämä kaksi ole olleet vielä olemassakaan yhtäaikaa kolmea viikkoa kauempaa.
Tiedän että joskus vielä muistelen tätä aikaa hymyillen, vaikka juuri nyt vain toiset päivät ovan onnistuneita ja hymyilyttävät. Toiset päivät ovat niitä kun haluaisin itkeä ja mietin kaaoksen keskellä miten ihmeessä selviän juuri tästä hetkestä? Minkä tulipalon sammutan ensiksi?? Kumman lapsen huutoon on vastattava ensin?
Olen äärettömän tarkka siitä että kotini on järjestyksessä ja asiat hoidettuina. En halua jättää kotitöitä roikkumaan ja odottelemaan paremman hetken ilmestymistä, sillä sellaista ei tule. Ja juuri nyt kun käteni ovat suurimman osan ajasta sidottuna jompaan kumpaan pienokaiseen, mieheni ajaa minut hulluuden partaalle. Hänen jäljiltää keräilen astiat pöydästä, vien roskat, laitan kengät kaappiin, siirrän vaunut paikalleen, kerään lasten vaatteet jotka hän on heitellyt ympäri lattiaa riisuessaan pienokaisia (ja todella, siis heitellyt ympäriinsä eikä vain tipauttanut niitä lattialle siihen paikkaan…). Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.
Koen riittämättömyyttä myös siksi ettei tämä alkuaika ole sujunut niin hyvin kuin toivoin. Enkä nyt tarkoita näitä edellämainittuja seikkoja, sillä ne nyt ovat mitä ovat. Sitä vastoin olen syönyt nyt kaksi antibioottikuuria kahden viikon sisällä. Ensin episiotomiahaavan tulehdukseen ja alle viikkoa myöhemmin rintatulehdukseen. Imettäminen on ollut tuskallista ja välillä on tehnyt mieleni heittää sen suhteen hanskat tiskiin. Esikoisen kanssa homma toimi suht hyvin, mutta nyt tuntuu että syöttäminen on niiiiiiin vaikeaa. Imuote on huono ja aiheuttaa minulle tuskaa, rintakumilla tuskaa voi tilapäisesti helpottaa, mutta sitten rinta ei tyhjene kunnolla… Tulehdus oli vielä piste iin päälle. Pah!
Ajan kanssa imuote saadaan varmasti kuntoon ja opin hoitamaan uuden arjen rutiinilla, vaikka tällä hetkellä tuntuukin ettei mikään ota onnistuakseen. Ja toivon mukaan miehen taantuminen äidin (tässä tapauksessa minun, ei oman äitinsä) hoidettavaksi jää historiaan ja hän muistaa yhtäkkiä olevansa itse aikuinen ja vastuussa omien jälkiensä siivoamisesta.